Osaatko olla ystävä?

“Priorisointi on pyrkimistä tiettyihin päämääriin toisten päämäärien kustannuksella. Jotta voitaisiin priorisoida, on tiedettävä päämäärä, tai ainakin suunta johon pyritään. Lisäksi on oltava keinoja, joilla päämäärää voidaan lähestyä.”

Olen niin kyllästynyt ihmisten tekosyihin miksi jotain ei voi tehdä, miksi ei pidetä yhteyttä tai miksi ei nähdä vaivaa yhteiselle ajalle. Jos haluaa olla toisen ihmisen elämässä mukana, ajan löytää ihan varmasti vaikka olisi 50 tuntia tekemistä vuorokaudelle. Yhteydenpidon laadulla on asiassa ihan ratkaiseva merkitys. Jokainen ymmärtää kiireen, mutta jos vaikka taukopuhelun pikaisissa sanoissa on merkitystä, jos ne ovat jotain muuta kuin kiireen päivittelyä ja tekosyiden listaamista, ne riittävät pitämään ystävyyssiteen yllä, ihmisen mielessä, läheisyyden läsnä. Ihmissuhteet ovat tahdon asia. Jos haluat olla ihmisen lähellä, siihen on aina keinot. Jos haluat että erotut hyvänpäiväntutuista ja small talk -naapureista ystävänä, puhut jotain muuta kuin arkea. Silloin sanoissasi on merkitys, ne ovat suunnattu juuri kohteeseen, eivätkä sanottavissa kenelle tahansa vastaantulijalle. Silloin olet aidon kiinnostunut myös ystävästäsi ja oikeasti haluat myös kuulla mitä hänelle kuuluu. Haluat ihan oikeasti kuunnella, etkä vain kysyä kysymisen vuoksi. Silloin teet ihmisestä itsellesi tärkeän ja itsestäsi toiselle enemmän kuin kasvottoman miehen tai naisen, eivätkä korvasi ole vain koristeena, suu vain syömistä varten.

Asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen vaatii sen, että tietää mikä itselleen on se oikea tärkeysjärjestys. Koko maailmaa ei voi syleillä, vaan priorisointi tarkoittaa myös jostain irti päästämistä. Jos yrittää olla mieliksi kaikille tai olla vain mahdollisimman paljon ärsyttämättä ketään, silloin kumartaa toisaalle ja pyllistää toisaalle. Jos ei koskaan edes vaivaudu miettimään onko jonkun ihmisen läsnäolo itselleen tärkeää, voi olla aika varma ettei hän kauaa lähellä edes pysy. Jos ympärillään olevilla ihmisillä ei edes ole niin väliä, jos kaikki ovat vain kavereita tai tuttuja joihin ei oikeastaan edes välitetä pitää yhteyttä, silloin vain ajelehtii. Jos ei halua nähdä vaivaa ihmissuhteissaan, ei niitä suhteita juuri ole.

Minun suurimpia oppeja lapsuudessani oli huomata, että ystävyydet vaativat hoitamista. Ystävän saadakseen pitää pystyä antamaan itsestään jotain enemmän kuin mitä kaupan kassalle. Pitää uskaltaa avautua ja raottaa persoonaansa edes vähän. Pitää olla läsnä. Minä en jaksa vuodesta toiseen kannatella ihmissuhteita, joissa joudun tekemään kaiken työn. Pelkkiä kavereita riittää ihan tarpeeksi muutenkin, niitä en tarvi enää lisää. Hyviä ystäviä sydämeeni mahtuu aina. Niitä, jotka oikeasti välittävät, haluavat aidosti kuunnella ja antaa vastineeksi muutakin kuin tekosyitä. Kiireen jankuttamisesta tulee tapa ja rituaali, mutta kiire on aina itse aiheutettua. Se on priorisointikysymys mihin aikansa käyttää. Aina löytyy keino jos on tahto.

Ja lisättäköön vielä toinen kyllästymisen aihe, joka saa karvani nousemaan pystyyn: aikuisen ihmisen ystäviä ei voi määrätä eikä kontrolloida. Ei aviopuoliso, ei lapset, ei ystävät, ei kukaan. Jokaisella on oikeus pitää ystävinään läheisiksi kokemiaan ihmisiä. Kukaan ei omista toista ihmistä, jotta voisi toisen ystävistä päättää. Ei kukaan. Aikuisten ihmisten määräily ja muottiin asettaminen on lapsellista ja tyhmää. Edes omien lastensa ystäviin ei saisi puuttua (ellei ne ole selvästi vaaraksi), kuinka sitten aikuisten? Minkälainen ego panee ihmisen kontrolloimaan toisen ihmisen sosiaalista elämää, kysyn vaan?

Erittäin valaiseva blogi linkin takana ihmisen omistamisesta – käykääpäs lukemassa!