Moniajo

Itsesuggestiolla on ihmeellinen voima. Jos haluaa olla hyvä jossain, on aika helppoa panna kaikki paukut määräämäänsä suuntaan, väittää asioita itselleen hyviksi ja saada itsensä masteroitua haluamalleen tasolle. Mutta mitä jos suunta ei ollutkaan itselleen se oikea? Mitä jos määränpäässä onkin paha olla? Ahdistuksen pohjimmaista syytä voikin olla hankala nähdä, jos elämänsä on rakentanut visionsa ympärille. Saanut itsensä sitä haluamaan ja uskomaan että se on tavoittelemisen arvoista, että kohteessa kuuluu voida hyvin. On hankala kääntää suuntaa, vaihtaa mielipidettään ja tavoitteitaan kesken kaiken, jos itse on ongelmiinsa syyllinen. Ajanut itsensä nurkkaan ihan oma-aloitteisesti.

Olen joutunut viimeaikoina pysähtymään ja miettimään mitä oikeasti elämältäni haluan. Kun pakotetaan päästämään jostakin tutusta, totutusta ja tavoittelemastaan irti, siinä antaa itselleen vihdoin luvan myös huomata menneen toiminnan heikkoudet rehellisemmin. Kuinka onkin sulkenut silmänsä niiltä suhmuroilta ja epäkohdilta, sitkeästi tasoitellut tietä aina vain eteenpäin, yrittänyt nähdä sen positiivisen ensin. Uskonut parempaan ja tiensä suuntaan.

Mutta loputon sinni ja sitkeyskin voi kolahtaa joskus omaan nilkkaan. Joka kolmas aikuinen kärsii aika ajoin unihäiriöistä ja pitää työtään henkisesti kuormittavana. Keskittyminen on vaikeaa, olo on ärtynyt ja pinna kireällä. Jatkuva saatavilla oleminen, ajan tasalla pysyminen ja muutokset kuormittavat, eikä työstä enää palauduta. Työkyvyttömyyseläkkeille joudutaan joissain yrityksissä keskimäärin jopa 37 vuotiaina. Pitkäjaksoinen keskittyminen vain yhteen asiaan ei enää onnistu, ajatus sirpaloituu eikä pysy enää kasassa kymmentä minuuttia pidempään. Keskittyminen hajautetaan moneen eri suuntaan samanaikaisesti.

Alzheimeriakin sanotaan ehkäisevän aivojen tehokas käyttö ja kuormitus, aktiivinen elämäntapa ja ympäröivät virikkeet. Luulenpa että totuus on toinen. Luulen, että pahin syyllinen johtuu stressistä. Jos stressi jatkuu pitkään, aivojen ohimolohkossa sijaitseva hippokampus alkaa kutistua. Sama tapahtuu myös rappeuttavassa aivosairaudessa. Tänä päivänä joka viides alle 35-vuotias kärsii epätavallisista muistihäiriöistä. Joka viides! Olen nähnyt, kun vierestä yksi päättää päivänsä omin käsin, toinen nuori aikuinen ei koskaan enää palaudu työkykyiseksi, useampi nukkuu unilääkkeillä, ja lähes kaikki tekevät toisen työpäivän vielä illalla. Itse en ole kyennyt lukemaan romaaneja enää vuosiin, en pysty rauhoittamaan ajatuksiani vain yhteen asiaan kerrallaan, enää edes tunniksi, muutakuin juoksulenkillä. Mitä tämä kaikki kertoo yrityskulttuurimme humaaniudesta? Missä tästä kaikesta on inhimillisyys ja terve elämä? Miten näillä pirstaleisilla nuorilla aikuisilla kasvatetaan enää tervepäisiä lapsia?

Herättyäni tähän todellisuuteen en halua enää suorittaa tällaista moniajoa. Kun puhun ihmiselle, haluan keskittyä keskustelemaan, katson kanssakeskustelijaani silmiin, kuuntelen. Kun katson televisiota tai luen, en halua että minulle samanaikaisesti puhutaan. Kun syön, haluan keskittyä nauttimaan ruuasta ja seurasta. Haluan tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan, olla ihminen ja läsnä siellä missä fyysisesti olen. Haluan myös vielä pystyä lukemaan yöpöydälläni olevat romaanit, tervehtyä uuteen elämään. Sillä tämä tahti tappaa.

Erinomainen kirjoitus pörssiyhtiön tuolileikeistä täältä. Näistä olisi monta tarinaa.