Kituaika

Toinen osapuoli sanoo suoraan sinulle, ettei teillä ole enää mitään muuta yhteistä kuin mennyt historia, yhdessä jatkaminen on kestämätöntä ja haluaa sinusta eroon. Homma ei vaan toimi, on liian paha olla, tarvitaan muutos, sillä vanhaan malliin jatkaen ei mitään toimintaa kohta enää ole. 14 vuoden kumppanuus on nyt loppu, se sinun on vain hyväksyttävä, koska yksipuolisesti ei vain voi molempiin suuntiin rakastaa. Uskollisuudestasi ja lojaaliudestasi huolimatta kumppanisi ei halua sinua enää lähelleen, vaikka tietääkin että olet rakentanut yhteistä hyvää vaivojasi säästelemättä. Ota kimpsusi ja kampsusi kuukauden päästä kainaloosi ja palauta avain ja sinulle kuulumaton omaisuus. Takaisin ei ole tulemista vasta kuin ennalta sovittuna tapaamisajankohtana, jos sittenkään.

Siinä ei enää auta laitella muumikippoja tai teemalautasia siisteihin pinoihin, jos lapsi meni jo pesuveden mukana. Toinen on asiansa jo luottamusmiehen todistamana päättänyt, eikä päätös ole enää purettavissa. Asian voi riitauttaa toki lakimiehen välityksellä, mutta mitä sekään enää auttaa - pitkittää vain väistämätöntä. Päätös on jo tehty, se on hitaasti kypsynyt varmaksi ja peruuttamattomaksi, ja viimeistään ylpeys estää takinkäännön. Sinua ei olla otettu sovitteluihin mukaan ajoissa, voidaksesi vaikuttaa asioihin - ennenkuin on liian myöhäistä. Mutta onko helpompi saada kylmää kyytiä nopeasti puun takaa, vai vasta hitaasti kituuttaen vuosien kuluessa, tietäen että jollain kierroksella, jotain lomaa ennen saattaa olla sinunkin vuorosi? Antaako hento jäljelle jätetty toivo vain turhaa epärealismia tulevaan?

Minulla on sellainen olo, että nopeat shokit ovat väistämättä parempia. Harvemmin tehtyinä, mutta tarpeeksi tehokkaina. Silloin sivalletaan vahvaa ja energistä ihmistä. Silloin tiputetaan korkeuksista ja epärealisitisista pilvilinnoista ihminen, jolla vielä on kaikki elämän energia selvitä järkytyksestä ehjin nahoin. Voimat ovat vielä tallella, sillä kertalaakista ei niitä kaikkia sisuksista pysty kadottamaan. Mutta löysässä hirressä riippuminen vie kaikki voimat ennen pitkää. Se rapauttaa ja tappaa hiljalleen pystyyn, kuihduttaa ja syövyttää salakavalasti. Ja kun odotettu lopullinen niitti sitten tulee, ei riutuneella olekaan enää voimia nousta pystyyn. Kaikki energia onkin jo huvennut siihen kitumiseen, arjen selviytymiseen ja sinnimiseen jo vuosien ajan. Yliyrittämiseen ja pelkoelämiseen, jossa ei ole enää voinut olla oma itsensä, eikä ole voinut hengittää vapaasti.

Se mitä usein luulemme pehmeämmäksi tieksi, pikkuhiljaa etenemiseksi, asioiden huolelliseksi miettimiseksi, saattaakin olla pahinta mahdollista tuskan kasvattamista. Juustohöylää, joka ei ratkaise mitään, vaan rampauttaa vain hitaasti tehokkaan toimintakyvyn. Unettomuuttakin kestää pari yötä putkeen helposti, jos palautumiseen on mahdollisuus, mutta jos pieni päivittäinen univaje jatkuu vaikka vuoden ilman saumaa palautua, se voikin olla lamaannuttavaa. Pehmentäminen väärässä paikassa saattaakin olla sitä pahinta. Mutta selkeä kommunikointi, suoraselkäinen puhuminen kasvokkain, tarpeeksi isot toimenpiteet kerralla eikä tipottain, vaativatkin rohkeutta ja asioiden totuudenmukaista katsomista silmästä silmään. On aina helpompi paeta tekemättömyyden taakse, painaa pää pensaaseen ja antaa ajan hoitaa. Mutta sellaista toimintaa ei voi arvostaa. Silloin ei enää puhuta ihmisarvoisesta kohtelusta tai toisen kunnioituksesta. Ja silloin käteen jää vain sääli ja katkeruus. Silloin tulee vain nolo loppu, jossa kukaan ei selviä voittajana.


Nappipäivän muistoksi.
Lojaalisuutta myytävänä.