Ujo piimä

Olen herkkä itkeä tihrustamaan asiasta kuin asiasta, tunneihminen kun olen. Aina kun annan itselleni luvan olla aito, eläydyn toisten tunteisiin ja tunnelmiin usein niin vahvasti, että ne koskettavat ihan syvältä. Pidän tätä herkkyyttä lahjana, jonka olemassaolon soisin olevan hyväksytympää. Joskus vaan ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä olla niin tunteellinen, kuin mitä tilanteissa aidoimmillaan olisi. Moni myös häpeää näyttää tunteitaan julkisesti. Jotkut, eteenkin miehet, katsovat leffoja analysoiden kuvan teknisiä puutteita tai eri aikaan kuvatuissa otoissa näkyviä lapsuksia lavasteiden sijoitteluissa. Patoavat tunteensa ja tarinaan eläytymisensä taustalle, kommentoivat asioita mielummin ääneen koko ajan, etteivät vaan ajautuisi herkistymään liikaa. Toiset sinnittelevät naamarinsa kanssa vaikka minkälaisissa tilanteissa, analysoivat käyttäytymistään aina ensin aivoillaan, ennen spontaania reaktioita asioihin. Mutta missä tästä on aitous, rentous ja purskahteleva pulppuaminen, itsensä likoon laittaminen tai stressitön elämä? Mitä on tämä varautunut kireys ja olemisen pelko, ahdistunut pakko käyttäytyä hillitysti, soveliaasti ja niinkuin kaikki muutkin? Halu olla herättämättä liikaa huomiota, olla erottumatta massasta?

Huomaan että toinen tyttäristäni on kanssani samaa maata – hänet saa kyyneliin jo pelkät empatiat Idols-häviäjää kohtaan. Ja minä ihailen suunnattomasti tällaista tunneaitoutta, uskallusta olla oma itsensä, tuntea asiat aidosti. Kunpa se vain hänelläkin säilyisi vahvana, esillä ja näkyvillä! Olin tällä viikolla katsomassa esikoiseni koulun kevätjuhlaa. Kerrassaan ihania, koskettavia, suloisia ja rakastettavia pikkuihmisten esityksiä ilta täynnä. Mutta yksi asia pisti kyllä esiintyjissä silmään. Niin valtavan hyviä kuin he kaikki olivatkin, oli ujous ja esiintymisarkuus ihan silmiinpistävää mitä vanhempia esiintyjät olivat. Mihin lapsilta katoaa vuosien saatossa se rentous ja rohkeus olla oma itsensä? Mikä meille suomalaisille siinä esiintymisessä on niin pelottavaa? Kaikki näistäkin oppilaista suoriutuivat esityksistään teknisesti aivan loistavasti, mutta väkisinkin tuli mieleen halu ravistella hartioista jäykkyys pois, rentouttaa ja rohkaista heidät katsomaan yleisöön päin, heilutella raajojaan hetken että se ramppikuumekipsi olisi murentunut edes vähän. Esiintymiskyky ja tekemisen aitous ovat ihan oleellisen tärkeitä taitoja aikuisenakin – olisiko meidän koulujen opetussuunnitelmiimme siis lisättävä draama- ja esiintymiskoulutusta ihan ratkaisevasti? Saada muiden edessä asiansa esittäminen ja ”mokaaminenkin” niin luonnolliseksi osaksi arkea, ettei sitä tarvitsisi enää niin hurjasti jännittää?

Psykiatrian erikoislääkäri Juhani Mattila on kirjoittanut oheisen kirjan ujouden ja yksinäisyyden suhteesta toisiinsa: ”Ujous liittyy Mattilan mukaan tiiviisti yksinäisyyden ongelmaan, jota Mattila pitää monien mielenterveydenhäiriöiden, kuten vakavan masentuneisuuden, syynä.” Kuinka paljon siis masentuneisuutta, koulukiusaamista, syrjäytymistä, ulkopuolisuuden tunteita ja mielenterveydenkin ongelmia olisi ehkäistävissä pelkästään esiintymisen ja esillä olon totuttelun lisäämisellä ihan jokaisella koulutunnilla, missä aineessa tahansa? Että rohkaistaisiin lapsia olemaan enemmän omanlaisiaan, tekemään hassuja virheitä, pöljäilemään, mokaamaan...vaikka tekemällä niitä itse liikoja nolostumatta ensin! Olemalla rennompia esimerkkejä siitä, ettei hassut jutut haittaa eikä tapa. Höllätä vähän tästä suorittamisesta ja samanlaisuuden paineesta, olemalla itsekin välillä ihan nurinkurin. Hattua nostan tyttöjeni päiväkodille monestakin asiasta, mutta eteenkin harrastamastaan nurinkurinpäivästä puolivuosittain. Kuinka riemastuttavaa lapsista onkaan mennä hoitopaikkaan yöpuku päällä, syödä iltapalaa aamulla tuolin päältä, rikkoa totuttuja rutiineja ihan niin paljon kuin vain mielikuvitus antaa sijaa. Ne ovat hulvattoman hauskoja päiviä ja lapset ovat aina tulleet ihan naamat näkkärillä päivien jälkeen kotiin. Pöljäily ei haittaa – sitä pitäisi vain osata aktiivisemmin jatkaa ihan aikuisikään saakka!

Hullutellaan hieman helteellä, jookos!