Kypsää

Osataanko me aikuisetkaan olla aina niin aikuisia? Eniten minua on askarruttanut viimeisen vuoden ajan ihmisten taito kohdata omia tunteitaan ja muuttuvia tilanteita. Se, osataanko ottaa vastaan selvät signaalit, suorat puheet ja ympäristön viestit, ja kuinka rehellisiä oikeasti osaamme olla todellisuudelle. Olen seurannut ystävieni kipuiluja erilaisten asioiden kanssa, näin neljänkympin molemmin puolin. Päällimmäisiksi nousevat usein parisuhteiden haasteet, kun muuttuneet tunnelmat ovatkin yllättäen hankalia kohdata ja tunnustaa.

Mitä jos esimerkiksi puolisosi sanoo sinulle, että pitää sinua enää oikeastaan vain hyvänä kumppanina ja kaverina, arjen ystävänä, lastensa toisena tärkeänä vanhempana. Että suurimmat rakkaustunteet ovat ajan kanssa kadonneet, eikä niitä oikeastaan enää löydä. Miten reagoit? Vedätkö puolison avoimuudesta ja rehellisyydestä hillittömät pultit ja riitelet asian tiimoilta yötä päivää takertuen menneeseen aikaan kynsin hampain? Pidätkö itsekkäästi kiinni jostain näkymättömästä jota ei enää ole, vaikket saa siitä olemattomasta enää edes otetta? Vai arvostatko ehkä puolison rehellisyyttä tuoda omat tuntemuksensa rohkeasti päivän valoon ja maltatko ohittaa oman tunnekuohun kohdataksesi nykytilanteen puolisosi kanssa asiallisesti keskustellen?

Se, että pyrkii kunnioittamaan kumppaniaan rehellisyydellä ei ole tarkoitushakuista loukkaamista eikä toisen syyttelyä. Tunteiden haaleneminenhan ei ole kenenkään syy, koska eihän tunteitaan voi ohjailla, eikä niistä päättää. Kukaan ei silti ole sen huonompi tai arvottomampi ihminen kuin ennenkään, kukaan ei ole epäonnistunut elämässään tai parisuhteessaan, ketään ei voi asiasta syyttää. Mutta totuutta väistelemällä ei tilannetta ainakaan voi korjata, panemalla pään pensaaseen ei eteenpäin pääse, eikä edes piiloudu. Riitelemällä ja raivoamalla vain rikkoo enemmän, eikä rakenna tilanteeseen mitään muuta kuin katkeraa eroa. Loukkaantumalla verisesti haavoittaa vain itseään, eikä silti saa mustaa muuttumaan valkoiseksi, ei totuutta katoamaan todellisuudesta.

Mitä sitten tilanteelle voisi tehdä? Eikö kaikkein hedelmällisintä olisi keskustella asioista niiden oikeilla nimillä, kohdata toinen ihminen aidosti, olla umpirehellinen pitkäaikaiselle kumppanilleen? Jos keskustelu on vaikeaa kahden kesken, on ammattiauttajiakin pilvin pimein – tilanteiden ja tunteiden neutralisoijia, jotka osaavat katkaista syyttelykierteen rakentavampaan keskusteluun. Ovathan tunteisiin liittyvät asiat toki aina kipeitä tunnustaa, mutta asiaa pakenemalla ei tilannetta paranna. Vaikeat asiat pitää uskaltaa kohdata silmästä silmään, niistä pitää puhua niin kauan että puhutaan samaa kieltä, ymmärretään mitä toinen yrittää tosissaan sanoa. Vaatii rohkeutta uskaltaa nostaa kipeäksi tietämänsä asian esiin, että uskaltaa myöntää tunteensa tai niiden puuttumisen ääneen. Mutta valheessa ja kulississa eläminen syövyttää sisältä päin, sillä kasataan mätämöykkyä sisuksiin ja tulehdutetaan ennen pitkää myös se vielä jäljellä oleva kaveruus ja kumppanuus. On aikuismaista myöntää kuulemansa sanat todeksi, ottaa toisen sanoma vakavasti. Miettiä voisiko itse kenties tehdä asialle jotain, voisiko tilannetta auttaa – joko muuttamalla itseään tai näkemällä vaivaa uuden yhteyden löytämiseen. Vai huomaako peiliin katsoessaan saman tunteiden haalenemisen tapahtuneen myös itsessään, kunhan malttaa ensin vain riisua vanhat lasit silmiltään.

Asiat ovat aina sovittavissa, kunhan asiat otetaan esille. Ei tarvi olla rauhanneuvottelija pystyäkseen puhumaan puolisonsa kanssa, koska oman kumppaninhan pitäisi olla se läheisin ja tutuin ihminen kaikista? Miksei läheisimmälleen siis voisi olla rehellinen, miksei hänen kanssaan pystyisi sopimaan asioista? Jos kipinää edelleen on löydettävissä, sitä pitää yhdessä etsiä. Jos tunteet ovat jäähtyneet, voi yhteisen ratkaisun silti löytää lasten hyvinvoinnista saman katon alla. Jos erotaan niin erotaan sovinnon ja yhteisen ymmärryksen kautta.

Aikuisena olo tekee välillä kipeää, mutta aikuiseksi kasvaminen on pakollinen paha. Myös niillä ikuisilla pojilla ja tytöillä.