Hyvinvointiako?

Voin niin hyvin että voin jo pahoin. Minulla on kaikki mitä haluta saattaa. Kaikki on saavutettu – on vaativat koulutukset, arvostettu ammatti, riittävä palkka ja mielenkiintoinen työ, terveyttä ja fyysistä kuntoa tarpeeksi, kivat harrastukset, hyvä ja kunnollinen mies, ihanat lapset, upeita ystäviä yllin kyllin, uusi kivitalo ja koira. Ei ole oikeastaan mitään mitä haluaisin lisää. Ei mitään minkä vuoksi tarvitsisi nähdä suunnattomasti vaivaa, jota suunnittelisi haluavansa sitten kun. En halua mitään lisää. Ei tarvi kiristää vyötä, luopua jostain unelmansa eteen, ei uhrata mitään saavuttaakseen jotain toista. Voin ostaa mitä haluan, tehdä mitä haluan, saan mitä haluan. Hmmm....kuinka helppoa elämää. Mutta miksi sitten välillä eteeni ilmestyy musta aukko?

Onko liiallisen hyvinvoinnin hinta siitä johtuva epämääräinen ahdistus, josta ei saa millään kiinni? Onko ihmisen oikeastaan luonnotonta olla pyrkimättä parempaan, sotiiko se DNA:han kirjoitettua selviytymisvaistoamme vastaan? Mutta mitä jos ei halua enää parempaa, mitä jos kaikki on jo saavutettu? Silloin tulee tarpeeton ja tyhjä olo, tuntuu että päivät vain valuu hukkaan. Kun ei ole mitään tavoitteita, ei haaveita, ei intohimoa saavuttaa jotain uutta suurta. Silloin vain elää sitä liian hyvää elämää, ilman odotuksen tunnetta, ilman kipinää. Silloin oma kapasiteetti on tyhjäkäynnillä, eikä energialle ole kohdetta, ei tarpeeksi haastetta innostukseen ja syttymiseen. Silloin tulvavedet vain juoksutetaan padon ohi hukkaan, turhina ja tarpeettomina, energiat jää käyttämättä. Silloin vain on.

Kurjuuden keskellä voidaan olla onnellisempia juuri tästä syystä. Ollaan onnellisia siitä että päivällä käytetyt energiat siirsivät taas hyvää huomista lähemmäksi, on hyvä ihminen. Silloin on vahva hyvä tunne siitä, että on tehnyt jotain merkittävää itsensä ja lähipiirinsä hyvinvoinnin eteen. On ollut tärkeä, ellei korvaamaton, palanen myös muiden hyvinvoinnissa. Siitäkö se onnellisuus tulee? Ahdistuuko ihminen liiallisen hyvän keskellä - kun ympärille haalitaan ihan turhuuksia, ostetaan ostamisen vuoksi, kun rutinaenergiat menee mitättömiin. Kun ei edes ymmärretä yltäkylläisyyden määrää lähellämme. Kun ei ole selkää visiota siitä, mikä olisi se parempi elämä mihin pyrkiä, niin neuvottomina märehdimme vaan paikoillamme, onnettomina ja ahdistuneina päämäärättömyyteen.

Mitään mieltä ei kuitenkaan ole jo kasatun paletin rikkomisessa tahallaan. Mitä sitten voin tehdä? Ystävääni lainatakseni: ”Joka kerta kun syöpäsairaiden, erityislasten, yksinhuoltajien, aspergerien ja muiden erityisryhmien huomiointikampanja päättyy, arki silti jatkuu tuhansissa kodeissa viikosta toiseen, vuodesta seuraavaan. Jos todella haluat auttaa älä vain puhu, vaan ota selvää mitä todella voit tehdä konkreettisesti auttaaksesi. Jos sitoudut auttamaan edes yhtä apua tarvitsevaa vanhempaa, vanhusta, yksinhuoltajaa, naapuria tai hyväntekeväisyysjärjestöä lahjoituksella, kauppakassin kantamisella tai lastenhoitoapuna, sinulla on mahdollisuus vaikuttaa oikeasti.”

Siinäpä minun mustan aukon kadotushaastetta ensi vuodelle. Etsin minun missioni heikompien avustuskentässä ja autan konkreettisesti. Siirrän huomioni omasta elitistisestä navastani kauemmaksi, ja alan olemaan aidosti onnellinen. Auttamalla, suuntaamalla energiani johonkin jolla on merkitystä, ihan oikeasti. Pelkkä sympatia ei lämmitä, pelkät puheet ja lämmin ajatus eivät oikeasti auta. Haluan tehdä, enkä vain ajatella tekeväni. Tuletko haasteeseen kanssani mukaan?

Hyvinvoinnin pahoinvoinnista lisää täältä.

Kuva: Floatspa