Jaksaa jaksaa, vielä jaksaa!

Ihminen on ahne eläin. Itsekäs, omahyväinen, julma, ankara ja kaikkea siltä väliltä. Välillä maailmantuska vyöryy päälle liian kovaa, ja sitä haluaa vain paeta kauas pois. Sinne tiettömän taipaleen taakse, minne kukaan muu ei pääse, missä kukaan ei vaadi sinulta mitään, minne kukaan ei soita, kukaan ei sähköpostittele, eikä mistään tuutista tule pahuutta silmille, päin naamaa. Maailmassa on niin paljon silkkaa pahaa, että välillä tuntuu ettei sitä kestä. Uutiset ja lööpit suoltavat milloin mitäkin raiskaaja-pedofiili-kidustus-hyväksikäyttö-masennus-murha-tappo- ja eläinrääkkäysuutista, maapallo tuhoutuu milloin mistäkin syystä ja jälkikasvunsa ihminen synnyttää lopulta vain kärsimään kaiken keskelle, pelkkään ahdistukseen ja loputtomaan selviytymistaisteluun. Ei ihme että nuoret ja vanhemmatkin voivat pahoin, mielenterveysongelmat lisääntyy ja lääketehtaat juhlii. 

Pärjäämisen ja osaamisen paine on niin valtavan kova, ettei sitä normi-ihmisetkään tahdo enää kestää. Jos olet heikko, on haaskalinnut heti perässäsi. Pienikin valuvirhe ruumiin- tai mielenterveyteen, ulkonäköön, jaksamiseen, osaamiseen tai älykkyyteen suistaa heti luokka B:hen, pois menestymisen raiteilta, pois talouskasvun keskipisteestä, lyöden ”fail”-leiman otsaan. Vahvat jyräävät niin kauan kuin jaksavat, työpaikat ovat koko ajan YT:n alla, ihmiset odottavat jatkuvaa hyvää ja kaunista, pitää venyä ja vanua, jaksaa ja ylittää itsensä viikosta toiseen, vuodesta toiseen...pärjätä, pärjätä, pärjätä. Tulosta tehdään, liikevoitto siellä viivan alla on huima, ja silti firman johto ja osaakkeenomistajat vain valittaa ja vaatii lisää, osinkoa, maksimaalista voittoa, tuloskasvua, kovempia marginaaleja, lisää markkinaosuutta, logistista suoraviivaisuutta, virheiden minimoimista, työtehon lisäämistä. Missä tästä kaikesta on ihmisyys ja inhimillisyys? Minne ihmeeseen kaikilla on kiire ja hoppu? Ennenaikaiseen hautaanko?

Kaiken tämän paineen alla ihmiset alkavat diagnosoida monenmoisia tuntemuksiaan yliherkistyneellä korvalla. Stressin alla kasvaa ruikuttajia. Milloin mitäkin paikkaa koskee, lääkäriä tarvitaan joka risahdukseen, pillerissä on parantava voima, diagnoosia googlataan wikipediasta heti kun pää tuntuu erilaiselta kuin eilen, nuoret fiksut aikuiset passitetaan jopa työkyvyttömyyseläkkeelle 37-vuotiaina. Pitäisikö meidän ennemminkin oppia pysähtymään hetkeksi. Ottaa hetki rauhallisemmin ja hengähtää. Deletoida kalenterista kaikki risahdusmenot viikon ajalle, oppia sanomaan ”ei”. Joka paikkaan ei tarvi aina keritä, kaikkea mahdollista ei tarvi harrastaa ja silti voi olla hyvä ihminen. Jokaista asiaa ei tarvi aina osata itse, vaan voi kysyä että miten? Voi jopa kysyä lähimmäiseltä, että voisitko sinä auttaa? Osattaisiinko tunnustaa, että on hyvä olla välillä myös heikko, ilman että palikkatalon tarvii heti pelätä romahtavan? 

Olin tällä viikolla syvästi ilahtunut uuden tuttavuuteni kautta löytämääni blogisivustoon: Hidasta Elämää. Tässä aatteessa on jotain koskettavaa. Kunpa osaisin olla tässä hetkessä enemmän läsnä, ottaa lapsiltani oppia hitaasta elämästä. Päästää irti olemassa olevan materian vaatimasta palkkatasopakotteesta, irtautua vaatimattomampaan elämään. Siinä voisi olla viisivuotissuunnitelmaa, ainakin henkisen kasvun osalta. Opetella olemaan vähemmän itsekäs, kylmä, laskelmoiva ja kova. Arvostaa ystäviään enemmän, sillä heissä on arjen voima ja suuruus. Mitä tekisinkään ilman naisverkostoani, joka on minun puolellani asiassa kuin asiassa, aina ystävinä lähellä. Ilman hyviä ystäviä ihminen olisi aika suojaton, ilman turvaverkkoa, takertuen vain läheisriippuvaisesti mahdolliseen parisuhteeseensa - ainoaan lähellä olevaan, joka hyvin tuntee.

Kiitos teistä rakkaimmille, teille jotka olette arjessani läsnä!