Ystävyydestäsi en luovu
Lapsena kaikki oli niin mutkatonta. Parhaat ystävät, kiinnostuneita samoista asioista, puuhastellen samojen asioiden parissa pitkälle läpi kouluiän. Me vuokratalon lapset pitämässä yhtä, koulupäivän jälkeen leikkimässä milloin porukalla, milloin kahdestaan. Kuin siskokset nahisteluinemme. Toinen ilman sisaruksia, toinen kuin kahden perheen lapsi, päästen molempien perheiden kanssa mökille ja huvipuistoihin. Läheisyyttä, joka rakentuu vuosien aikana, ei hetkessä.
Yhteydenpito ei koskaan täysin katkennut. Ei muutoissa toisille paikkakunnille, ei ulkomaille. Sitä ylläpidettiin kirjein, kortein ja myöhemmin sähköpostein. Menimme yliopistoon, me työläisperheiden lapset. Samanlaiset. Yhteenkuuluvuutta, jota ei näe, vaan sen kokee.
Sitten löysin sen oikean. Olit häissäni itseoikeutetusti kaasoni. Tulin raskaaksi, ja olit ensimmäisten joukossa, joille asiasta kerroin. Kummitädiksi ei ollut edes muita vaihtoehtoja. Elämäni eteni nopeaan tahtiin, mutta sinä pysyit elämässäni, elämäntilanteidemme erosta huolimatta. Sinkku ja kotiäiti – meillä oli aina puhuttavaa, oman arkeni välillä väsyttävästäkin lapsiperheen arjen pyörityksestä huolimatta. Jälkeenpäin lapsia saatuasi olet todennut, ettet aikanaan ymmärtänyt miten uuvuttavaa arkeni mahtoi olla. Miten sinä olisit voinutkaan?
Tuli aika, jolloin tyttäreni vieraili ensimmäisen kerran luonasi ilman minua. Ihan pieni vielä. Mutta olinko muistanut kertoa, miten arvaamaton 3-4-vuotias voi olla? Olinko muistanut huomauttaa, kuinka lapsi voi rynnätä päätä pahkaa tielle tuulen viemän hatun perään? Olihan tyttö syönyt ja juonut riittävästi, kun oli niin kuumakin? Tein sinut hulluksi kontrolloinnillani ja palauttaessasi tyttöä olit kiukkuinen kuin ampiainen. Anteeksi. Myönnän ettei napanuora tuossa vaiheessa vielä antanut periksi olla monta päivää pimennossa.
Lopulta sinäkin sitten löysit sen oikean, ja esittelit hänet minulle ennen perhettäsi. Ihana mies, juuri se oikea. Sait ensimmäisen lapsesi melkein 10 vuotta kummityttösi syntymän jälkeen. Lapsia syntyi lisääkin, lyhyin väliajoin, ja minusta tuli ensimmäisen tyttäresi ylpeä kummitäti. Kaikki ne ihanat mekot, joita olet lukuisilta ulkomaan reissuiltasi tyttärelleni tuonut, odottavat nyt siististi vaatehuoneen henkaripuulle ripustettuina että pääsevät pienen prinsessasi käyttöön.
Kummityttösi rakastaa lapsiasi, ja he palvovat häntä, niin ainakin luulen. Niinpä hän matkasi tänä kesänä jälleen kerran luoksesi, tällä kertaa tosin hoivaamaan ja leikittämään nuorempiaan. Minä tein (taas) sen virheen, että yritin soitella kuulumisia – tällä kertaa tyttäreltäni. Enää en tehnyt sitä halutakseni tietää, onko kaikki hyvin, vaan kuullakseni miten hullaantuneita pesueesi häneen on ja mitä he ovat yhdessä höpsötelleet. Sinun voi olla sitä kaiken sen huolto- ja huutorumban keskellä käsittää että meillä on tyttäreni kanssa jo oikea ihmissuhde. Mutta sainkin moitteita siitä, etten luota sinuun ja että soittelu ja viestittely tyttärelleni on selkäsi takana vehkeilyä, raportointia, ”huonon äidin” elämän kommentointia. Etten kunnioita rajojasi ja että tukehdutan vierailut yhteydenotoillani. Ei todellakaan! Olenhan nähnyt, miten sinusta - ikisinkkuystävästäni - on hyvin pienessä ajassa kehkeytynyt kolmen pienen lapsen ihana äiti, ja miten hienosti suoriudut arjen rutiineista, sairastelurumbista, jatkuvasti vähistä yöunista. Ei, en todellakaan tahtonut astua varpaillesi.
”Mihin tarvitaan vihollisia kun on ystävät?”, sanoit seuraavan episodin jälkeen. Esiteinityttäreni oli esittänyt sinulle yhden menneisyydestäsi kertomani seikan ilmeisen dramaattiseen sävyyn, kuten teinit tapaavat tehdä. Sinä teit omia, pöyristyttäviä päätelmiäsi siitä millä tavalla asia oli perheemme pöytäkeskusteluissa esitetty. Rakas Ystävä, ikimaailmassa en puhuisi sinusta tyttärelleni arvostelevasti tai pilkkaavasti! Kuinka toivoisinkaan, että tulet minulle myöhemmin toteamaan, ettet silloin aikanaan ymmärtänyt millaista ”eeppistä” draamaa nykyteinien jutut voivat olla, ja miten juttuja on hyvä tarkastella erityisen ”teinisuodattimen” läpi.
Mutta tiedä, että tunnelin päässä näkyy valoa! Väsymys ja uupumus voi tehdä ajattelukyvylle tuhojaan, saada paisuttelemaan asioita ihan järjettömiin mittasuhteisiin, ahdistumaan ja syyttelemään. Mutta vaikka minun täytyisi odottaa niin kauan että olet oman tunnelisi rämpinyt, minä odotan sinua ulkopuolella ja otan avosylin vastaan. Minä nauran sinun kanssasi, miten höpsöjä me olemme olleet, ja miten kukaan muu ei tunne meitä vikoinemme päivinemme yhtä hyvin kuin Me. Tietysti toivon, että jo aiemmin päivä pilkistäisi sisään, jotta voisin livahtaa luoksesi, sillä lapsille ajan kuluminen on kriittistä. Sinun kummityttösi ei ymmärrä, miksi yksi hänelle tärkeä aikuinen katoaa hänen elämästään, eikä minun kummityttöni puolestaan ehdi edes kehittää omaa kummitätisuhdettaan.
Vaikka siis Ystäväni olet tällä hetkellä pyhän vihan pauloissa minua kohtaan, ajatellaan lapsiamme. Avioerossakin edelle menee lapsen etu, ja minusta 35 vuotta kestäneessä ystävyydessä on kyse vähintäänkin yhtä arvokkaasta asiasta kuin kahden ihmisen aikuisiällä alkaneesta parisuhteesta. Ystävyyden katkaisemisellekin pitäisi olla säädetty puolen vuoden harkinta-aika, jotta ystävyyssuhteita ei irtisanottaisi harkitsemattomasti. Olen valmis tuon harkinta-ajan sinulle myöntämään, mutta Ystävyydestäsi en luovu. Se on minulle liian arvokas hukattavaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!