Elämäni ristit

Olen agnostikko. En voi sille ihan kauhean paljon mitään. Minusta olisi ihanaa kuulua kirkkoon, mutta jokin tökkii vastaan. Edelleen. Lapseni kastettiin kyllä, koska enemmistöön kuuluminen on aina perusturvallinen valinta. Mutta minä en osaa ottautua, vaikka haluaisin. Ja miksi pitäisi?

No, kirkko tekee ihan mahdottoman hyvää työtä, eteenkin lasten parissa. On perhekerhoja, tapahtumia, kymppileiriä sun muuta. Ja ne ovat todella loistavia porukassa pärjäämisen juttuja. Arvojen ja asiallisen olemisen opetuspaikkoja. Kirkon tapahtumiin voi huoletta päästää lapsensa (ainakin ei-katolisessa Suomessa), jos vain sietää pienen aivotuputuksen. Pitää rukoilla, vaikkei tiedä kenelle puhuu. Pitää lausua uskontunnustusta, vaikka sanoihin uskominen on jotain ihan muuta. Lapsenikin kommentoi, ettei uskonnon tunnilla oikein jaksaisi niitä Jeesus-juttuja, koska ei niitä ymmärrä. Miksi kirkolle siis kelpaa pelkkä monotonia ja rutiininomainen kristillisyys?

Haluaisin uskoa, vaan en usko. Mutta silti kirkossa käymisessä on aina jotain pysäyttävää ja kaipaan käyntejäni aika ajoin. Historialliset rakennukset ovat vaikuttavia ja puhuttelevat jollain tasolla. Ehkä toisin kuin papisto toivoisi, mutta henki on kyllä aina vahvasti läsnä. Suuruus ja maallista suuremmat energiat. Uskon jonkinlaiseen sielujen voimaan, elämän suurempaan merkitykseen. Mutta minua ärsyttää ihan vietävästi nykykirkon edelleen vallalla oleva teennäisyys ja hellanlettaspäivittely. Sellainen pää kallellaan ymmärtäminen, silmät lautasen kokoisina, "niin", "joo". Se, ettei olla lihaa ja verta, samanlaista kaupassa käyvää ja paskovaa kuin kaikki muutkin. Ollaan kuin missit purkissa, mutta ilman meikkiä, hiukset tiukalla ponskarilla tai hillityillä laineilla, kynsissä pelkkää läpinäkyvää lakkaa ja miehillä vasta parturoitu tukka. Tällainen oman uskon ja erinomaisuuden hehku on jotain niin vierasta ja näppylöitä aiheuttavaa, aina vain.

Kirkko tekisi palveluksen itselleen, kun oikeasti huomaisi kansan vieraantumisen. Ihmiset haluavat kirkolta arvoja, yhteisöllisyyttä ja rotia maailman menoon. Sellaista verellistä, rehellistä ja mullanhajuista ihmisenä olemista, joka tukistaa pahoja ja pitää kättä lyötyjen olkapäällä. Perinteistä isän kuria ja äidin syliä, eikä mitään ristiinnaulitun ihmetekoja. Kansa tarvitsee suunnannäyttäjän ja roolimallin, eikä eronneiden päivittelyä tai maallisten syntien ruoskimista ja moralisointia. Kansa haluaa johtajan, jota kunnioittaa ja seurata. Jonka luokse kääntyä, kun maailma potkii ja kun tuntee itsensä taas pieneksi ja voimattomaksi. Sellaista ei tavoita hurskastelulla, tuomitsemalla tai halveksunnalla. Vaan ihan peri-inhimillisin keinoin, olemalla läsnä, hyväksynnällä. Mitä kirkko tekee ollakseen läsnä? Oikeasti? Kuinka erilainen saa olla, että sinut hyväksytään tuolileikkiin mukaan? Miten kirkko voimaannuttaa jäsenensä tänä päivänä?

Tehkää jotain, niin että se myös tuntuu. Ravistelkaa pakkaa. Kauneimmat joululaulut eivät enää riitä. Ylimielisyys saa koko luterilaisuuden väistymään marginaaliin. Saakaa ihmiset haluamaan teidän joukkoon mukaan, niin saatte sanan vahvemmaksi kuin mikään muu. Koska kaikki me haluamme kuulua hyvän joukkoon. Sellaiseen mihin voimme uskoa ja jonka takana seisoa.

Paras usko tulee arvoista, perheen merkityksestä, hyvyydestä, inhimillisyydestä, kunnioituksesta ja lähimmäisen auttamisesta. Haluaisin kuulua hyvän rinkiin, mutta siinä ringissä ei syntejä saada anteeksi, vaan niistä opitaan. Ja siellä autetaan myös muita oppimaan. Ja eteenkin - siellä ollaan läsnä, ihan tässä päivässä. Yhteisöllisesti, nimellä, täysin auki. Ihan karvoineen päivineen.

Siellä ollaan ihmisiä.