Vapauden lento

YT-juttu Meidän Perhe -lehdessä, numerossa 10/2012. 
Haastattelu tehty syyskuussa 2012. Kirjoittajana Meidän Perheen toimittaja Sanna Sommers.

Tiistai heinäkuun 17. on erityinen päivä, Lumia-tyttären kahdeksanvuotispäivä, mutta Heini aloittaa aamun kuin minkä tahansa työaamun. Hän ojentaa kätensä peiton alta, vaientaa kännykän herätysäänen ja pää vielä tyynyllä lukaisee puhelimella työsähköpostit.Sitten hän nousee, pukeutuu ja menee alakerran työhuoneeseen soittamaan Nokian Pekingin-toimistolle. Puhelinten standardeista vastaavana tiiminvetäjänä hän on tottunut venyttämään työpäivää sekä aamusta että illasta. Onnittelulaulujen aika olisi sitten viikonloppuna.

Ennen yhdeksää puhelinkokous on hoidettu ja Heini on valmis lähtemään toimistolle. Silloin kännykässä alkaa vilkkua esimiehen nimi. Se liittyy varmaan yt-neuvotteluihin, Heini ehtii ajatella. Nämä olivat viidennet tai kuudennet yt:t kolmen vuoden sisään, Heini on jo mennyt laskuissa sekaisin.Ääni puhelimessa on eleetön. Ikävä hoitaa tällaista asiaa puhelimessa, mutta esimies on Tampereella ja Heini Oulussa, joten: Tilanne on nyt tämä. Tuotannollisista ja taloudellisista syistä koko tiiminne on päätetty lakkauttaa.Heini istuu tietokoneen äärellä luuri korvalla ja tuijottaa työhuoneen pimennysverhoa, johon on printattu kuva käsi kädessä juoksevista tyttäristä. Jos katson lasteni hymyileviä kasvoja, pysyn ehkä kasassa, hän ajattelee. Haluan että tämä puhelu loppuu, haluan ulos täältä. Mutta puhelimeen hän sanoo vain hillittyjä, asiallisia lauseita: Onko työvelvoitetta. Soitatko sinä tiimin jäsenille vai kerronko minä.

Vasta puhelun päätyttyä Heini alkaa itkeä. Mies on tullut hiljaa ovensuuhun, eikä tiedä mitä sanoa.

 

Hylätty olo

Rops rops rops rops. Havu-koira on niin tohkeissaan, että tassut sutivat kynnet kopisten parketilla. Vuoden ikäisen dalmatialaisen mielestä on jo korkea aika lähteä hakemaan Mineaa eskarista. Heini vetäisee lenkkitossut jalkaan.

Hän on totutellut uuteen, Nokian ulkopuoliseen elämäänsä nyt parin kuukauden ajan. Koira ja lapset ovat innoissaan, mutta Heini itse ei vielä tiedä, mitä ajatella.Edelleen hän lukee sähköpostinsa sängyssä heti herättyään. Siitä tavasta hän ei luopunut edes kesälomillaan, sillä sähköposteja saattoi tulla päivässä sata. Nyt laatikossa ei ole mitään. Se tuntuu tyhjältä ja oudolta.

– Minut on pullautettu ulos tiimien sähköpostilistoilta. En kuulu enää joukkoon.

Heini ehti olla töissä Nokiassa 14 vuotta, yli kolmasosan tähänastisesta elämästään. Pitkän suhteen yksipuolinen irtisanominen tuntuu siltä kuin olisi tullut jätetyksi.

– Kyllähän pitkästä parisuhteestakin eroaminen surettaa, vaikka olisi ollut miten vaikeaa, hän sanoo.

Kun asiaa oikein ajattelee, vuosikausia kestäneessä työsuhteessa on muutakin samaa kuin avioliitossa. Sitä on sitoutunut yhteen työpaikkaan sivuilleen vilkuilematta, rakentanut yhteistä tulevaisuutta, ja työn parissa vietetyt vuodet ovat vaikuttaneet osaltaan siihen, millaiseksi ihmiseksi on kasvanut. Alkuaikojen huuma on kenties haalistunut, mutta muisto hyvistä ajoista on kantanut takkuistenkin kausien yli.

Nyt Heini muistelee ensimmäisiä Nokia-vuosiaan kaihoten. Suunnittelijoilla oli vapaat kädet ja tuntui, että kaikki möi miljoonia, tehtiin sitten mitä tahansa. Uudenkiiltävän toimiston käytävillä käveli joka viikko uutta väkeä, lisäsiiven rakentamista suunniteltiin. Saunailloissa työkavereista tuli ystäviä. Uusista puhelinmalleista puhuttiin tiimin omina vauvoina.

– Se oli upeaa aikaa. Ei siinä katsottu kelloa, kun oltiin innostuneita ja kaikki tuntui mahdolliselta. Siihen vain imeytyi mukaan.

Vuosien varrella yrityksen käytäntöjä kuitenkin muutettiin niin, että yhä pienemmille yksityiskohdille piti pyytää hyväksyntä Espoossa kokoontuvilta johtoryhmiltä. Puhelinten suunnittelijoiden oma päätösvalta kutistui, ja asioiden edistäminen oli entistä hitaampaa ja turhauttavampaa.

Silti Heinin sitoutuminen ei rakoillut. Hän todella piti työstään ja halusi tehdä sen hyvin.

– Meille tiimiesimiehille ei maksettu ylitöistä, joten jos vaikka piti olla toisessa maassa kokouksessa maanantaiaamuna, matkalle lähdettiin omalla ajalla sunnuntaina. Eihän sellaista jaksaisi, jos ei olisi täysillä sitoutunut ja pitäisi työtään tärkeänä.

 

Käsitys normaalista hämärtyi

Kun ensimmäinen yt-kierros kolmisen vuotta sitten alkoi, Heini ei vielä tosissaan pelännyt työpaikkansa menettämistä. Mutta sitten tuli seuraava irtisanomiskierros, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava.

– Miksi niistä pitikin aina ilmoittaa juuri ennen lomia? Huonot uutiset kerrottiin perjantaina ja todella huonot ennen kesä- tai joululomaa. Sai sitten kipuilla omalla ajalla ja tulla taas maanantaina tarmokkaana töihin.Joululomalla Heini jaksoi juuri ja juuri leipoa pakollisen torttupellillisen. Tytöt pyysivät äitiä pelaamaan lautapelejä, mutta turhaan. Hän jaksoi pitää lapsia sylissä, ei muuta.

Töissä kiire ja paineet kasvoivat. Juuri kun sai edellisten väen vähennysten jälkeen selville, kenen kanssa mitäkin asioita nyt pitää hoitaa, ilmoitettiin uusista irtisanomisista.  Tiedotuskin takkuili. Joskus Heini kuuli työpaikkansa uutiset ensin isältään, joka oli bongannut ne iltapäivälehdistä.Jatkuvan irtisanomisuhan alla alkoi tuntua siltä, että jos pitää kahvitauon tai tekee vain sen minkä kahdeksassa tunnissa ehtii, lentää kohta pihalle. Käsitys normaalista työmäärästä hämärtyi.Taloon jääneitä ohjeistettiin pitämään oma työmäärä kurissa priorisoimalla: vähemmän tärkeät asiat pitäisi kylmästi jättää tekemättä. Heinin esimies näpäytti, että on oman organisointikyvyn puutetta, jos ei saa töitään tehtyä seitsemässä ja puolessa tunnissa. Se loukkasi.

– Jos itse on nähnyt omien töidensä merkityksen, miten yhtäkkiä voisi vain ajatella, että ei niitä tarvitse kenenkään hoitaa?

Huhtikuun 23. päivän iltana Heini sai puhelun isältään. Pitkään Alzheimerin tautia sairastanut äiti oli kuollut. Se ei ollut valtava yllätys, sillä äiti oli ollut huonossa kunnossa. Silti uutinen vei jalat alta.Sen illan Heini itki yhdessä tyttöjen kanssa, mutta lasten mentyä nukkumaan hän ryhtyi pakkaamaan. Aamulla kuudelta piti olla San Franciscon koneessa matkalla palaveriin. Perillä hän hoiti työasiat kuten pitikin ja illat itki äitiä yksin hotellihuoneessa.

Jälkikäteen ystävät kysyivät, miksei Heini perunut matkaa.

– Mutta en osaa ajatella sillä tavalla. Kun on tosissaan sitoutunut, sitä sinnittelee viimeiseen asti.

 

Läppäri ruokapöydässä

Äidin ajatteleminen saa kyyneleet nousemaan silmiin nytkin. Äiti oli vain 56-vuotias sairastuessaan parantumattomaan muistisairauteen. Heini oli silloin parikymppinen opiskelija. Ei hän ollut ehtinyt kysyä kaikkia kysymyksiä, joita haluaisi omalta äidiltä elämän varrella kysyä.Siksi Heini on kirjoittanut Lumialle ja Minealle kummallekin paksut kirjat täyteen vauvavuosien muistoja ja tapahtumia.

– Jotta heillä olisi vertaistukea sitten kun saavat itse lapsia. Jos minä en ole enää kertomassa.

Joskus Heini miettii, että saattaa hyvinkin sairastua samassa iässä kuin äiti. Silloin edessä olisi enää kuusitoista selväjärkistä vuotta. Sen ajatteleminen kirpaisee.

Sydäntä vihlaisi myös sillä hetkellä, kun Heini kertoi tyttärilleen irtisanomisestaan. Varovaisin sanankääntein hän muotoili, että nyt äiti ei olekaan enää töissä Nokiassa. Lasten mielestä se oli loistava uutinen!Minea suri hieman ainoastaan sitä, ettei ehtinyt saada omaa nimikkopuhelinta. Kuusivuotias oli päätellyt, että sellainen olisi odotettavissa, kun Lumia-puhelinkin oli jo. Mutta ajatella: nyt äiti ei enää istu tietokoneella!Kiireisimpinäkin aikoina Heini piti kyllä säntillisesti kiinni siitä, etteivät hänen lapsensa seiso viideltä viimeisinä päiväkodin pihassa odottamassa, mutta yleensä työpäivä jatkui illalla kotona.

– Monesti avasin läppärin keittiön pöydälle, annoin tytöille ruokaa ja sanoin, että älkää puhuko minulle nyt. Tai lähetin heidät ulos leikkimään, jotta saan työt tehtyä.

Lapset joutuivat tottumaan siihen, että äiti kuuntelee heidän juttujaan vain puolella korvalla.

– Onneksi heitä on kaksi, joten he ovat voineet leikkiä yhdessä. Itse olen ollut usein niin puhki, etten ole jaksanut leikkiä enkä lukea iltasatuja.

 

Parhaita hetkiä

Sora rapisee jalkojen alla, puissa on jo keltaisia lehtiä. Lapsi haluaa kertoa asian.

– Arvaa mitä äiti.

Heini on jo huomannut, että parhaat jutut tulevat näinä iltapäivän hetkinä, kun kävellään hiljaksiin koululta ja päiväkodilta kotiin. Katsellaan kun koira touhottaa pientareilla, pysähdytään tarkkailemaan karvaista toukkaa.Nyt tytär, jota Heini on pitänyt hiljaisena ja varautuneena, kertoo ihastuneensa yhteen poikaan.Äidin koko keho läikähtää täyteen iloa. Lapsi kertoo!

Siinä he sitten astelevat, äiti ja tytär, ja juttelevat, miten mukavalta tuntuu ihastua poikiin. Heini yrittää hidastaa askeleitaan, jotta ihana hetki ei loppuisi koskaan.Hän on pohtinut jo jonkin aikaa, johtuuko tyttären hiljaisuus ikäkaudesta vai jostain muusta. Nyt hän myöntää itselleen syyn. Lapsi ei ole puhunut, koska minä en ole kuunnellut.

Tänä syksynä hän aikoo viedä tyttöjä konsertteihin ja muihin kulttuuririentoihin, joihin aiemmin ei ollut aikaa eikä voimia. Ja puolukkametsään! Nyt kun he vielä haluavat kulkea äidin kanssa. Ajatus on samalla sekä surullinen että lohduttava: onneksi en antanut koko pikkulapsiajan mennä ohi.

 

Samassa veneessä

Samassa rytäkässä Nokian Oulun toimistolta sai lähteä noin 580 muutakin. Oulun kokoiselle kaupungille se on tietysti iso asia. Miten sellainen määrä saman alan ihmisiä löytää uusia töitä?Heinistä on kuitenkin helpottava ajatus, ettei hän ole tilanteessaan yksin. Kun hän meni verotoimistoon järjestelemään asioitaan, siellä oli pitkä jono ex-nokialaisia. Tuntui hyvältä päivitellä tilannetta kohtalotovereiden kanssa.

Kerran hän kuuli, kun lapset selittivät kaverilleen, että meidän äiti sai potkut. Heidän mielestään siinä ei ollut mitään hävettävää.

– Kaikki täällä tietävät, että tämä ei ole omaa syytä.

Teknisesti ottaen Heini ei kylläkään saanut potkuja. Vaihtoehtoja annettiin kaksi: joko irtisanoudut itse ja saat tukipaketin, tai sinut irtisanotaan. Koska Heini oli ollut talossa niin pitkään, tukipaketti oli noin vuoden palkkaa vastaava summa. Sen ansiosta töiden loppuminen ei ole perheelle taloudellinen katastrofi, ainakaan välittömästi.

– Tuntuisi valheelliselta valittaa raha-asioista. Paljon rankempaa on niillä perheillä, joissa molemmat vanhemmat on irtisanottu.

Moni lähtöpassit saanut on jo ehtinyt hakea uusia töitä, mutta Heini ei ole vielä jaksanut edes ajatella sellaista. Ensin pitää toipua ”Nokia-taudista”. Romaanin lukemisesta ei ole tullut moneen vuoteen mitään, koska viimeistään parin sivun jälkeen ajatukset lipsahtavat työasioihin. Nyt Heinin pöydällä on kirjoja kolmessa pinossa, yhteensä 14 teosta, yksi jokaista Nokia-vuotta kohti. Ne ovat kertyneet siihen sattumalta, mikä mistäkin: Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, Jari Tervon Layla, joku Leena Lehtolainen ja Outi Pakkanen.

– Kun nämä olen saanut luettua, olen toipunut.

Vasta sitten Heini aikoo miettiä, millaista työtä haluaisi tehdä seuraavaksi. Vain yksi asia on selvä. Rajatonta venymistä hän ei enää halua.

 

Vapauden juhla

Tiistai syyskuun 18. on erityinen päivä, Heinin ensimmäinen vapauden päivä. Työsuhde Nokiaan on eilen virallisesti päättynyt.

Tänään hän ei hamuile ensimmäiseksi puhelinta ja sähköpostia, sillä uusi puhelinliittymä on tarkoituksella sellainen, jolla ei pääse nettiin. Kännykän kautta sähköpostissa roikkuminen loppuu nyt, tulkoot millaiset vieroitusoireet tahansa.

Heinistä tuntuu oudolta ja surulliselta, ettei irtisanotuille järjestetty minkäänlaisia läksiäisiä. Monen vuoden suhde ikään kuin vain liukeni pois. Tässäkö tämä oli? Voitte jättää läppärin ja kulkukortin vastaanottoon.

Siksi hän aikoo järjestää itse itselleen komean lähtöseremonian. Jonakin kuulaana iltapäivänä hän nousee kuumailmapallon kyytiin, mukanaan hyvä ystävä ja vähän kuohuviiniä. Korkeuksista hän katsoo, kun talot, autot ja tiet kutistuvat, ja maailman murheet siinä samalla. Tulenlieskasta kuuluu kohahdus, tuuli näyttää suunnan.