Vakka ja vakka

Ajan myötä isäntä alkaa muistuttaa koiransa ulkonäköä, koira samaistuu isäntänsä luonteeseen. Toimivissa pitkissä parisuhteissakin tapahtuu samaa, mukaudutaan ja sopeudutaan, omaksutaan toisen tapoja, halutaan samaistua. Nautitaan siitä, että toinen on tavoiltaan samankaltainen kuin itse, tykkää samoista asioista, elää samaa rytmiä. Mutta mitä jos näin ei tapahdukaan? Onko se sitten sitä kasvamista erisuuntiin?

Mitä jos toinen onkin lopulta liian erilainen ja myös pysyy erilaisena, tai muuttuu pikkuhiljaa jopa osin tunnistamattomaksi? Mitä jos ne alun sormien läpi katsotut asiat alkavatkin vain tökkiä entistä enemmän, eikä niihin sovittamattomiin erilaisuuksiin enää löydykkään sietokykyä? Kun vaaleanpunaisten lasien pigmentti alkaa haalistua ajan uv-säteilyssä, mitä jos kirkkaan lasin läpi nähty puoliso ei enää vastaakaan omia toiveitaan lopputulevaisuuteen? Mitä jos yhteen kasvamista ei vain tapahdu, eikä vanha kumppari enää singukaan toisen omalaatuisuuksiin yhtä helposti kuin ennen?

Jokainenhan meistä haluaisi nähdä sopua ja harmaahapsi-idylliä vanhuudessa, missä lapsenlapset pyörivät iloisesti jaloissa. Olisi takkatulet ja talo täynnä vuosikymmenien muistoja, valokuva-albumit riveissä ja menneisyyden tarinat hioutuneet pilttien korville sopiviksi. Olisi perhejuhlat ja suvun kokoontumiset, sukkia kutova mummo ja pappa piippu suussa, yhteennaitujen sukujen tuki ja turva. Perintötalot ja tontit sijoillaan, jolloin juurilleen kasvaneet lapset muuttaisivat synnyinkodeistaan omilleen, samojen teiden ja metsien lähelle. Asiat tehtäisiin ajan kanssa, koska pysyvyys olisi perusolettamus. Mutta onko tämä sittenkään aina se paras vaihtoehto kaikille suhteille?

Vitsin mukaan parisuhteiden parasta ennen -päivä on hääpäivä. Se tuskin enää pitää paikkaansa, koska niin itsestä kuin myös avioliitoistakin ymmärretään nykypäivänä pitää enemmän huolta, ottaa toinen huomioon, keskustellaan myös niistä vaikeista asioista ääneen.

Vielä keskenkasvuisena ihminen kuitenkin pannaan usein päättämään aivan liian isoista asioista, jotta ne voitaisiin velvoittaa olemaan lopullisia. Koulutuksia ja ammattejakin valitaan nuorena väärin, miksei siis olisi hyväksytympää myös ajatella ettei sitä vuosikymmenien ainoaa oikeatakaan ollut niin helppo valita rinnalleen? Työelämässä parhaat tiimit muodostuvat erilaisista persoonista niiden täydentäen toisiaan, jolloin vahvuudet löytyvät jokaiseen kriittiseen toimintoon. Mutta parisuhteissa on mielestäni ihan oleellista, että vastapuolella on samaa maata oleva ihminen. Sielunveli tai -sisko, joka on samalla tapaa huolellinen tai huoleton, aina ajoissa tai hieman myöhässä, ennakoi tai elää kädestä suuhun, aamu- tai iltavirkku, älykäs tai älytön. Vakka ja kansi saattavat olla joskus aivan liian erilaiset hämmentämään samaa soppaa lopunelämää.

Voisiko siis myös ajatella niin, että kaikella hyvällä ja kauniilla on aina oma aikansa ja kestonsa, ja se nyt vain sattuu olemaan eri pituinen ajanjakso eri ihmisten kesken? Että joskus kun yhdessä ei olekaan enää hyvä olla, olisikin hyväksytympää myöntää ääneen, ettei tämä teekään minua ikuisesti onnelliseksi. Miksi erolla on edelleenkin epäonnistumisen, hävettävän ja tabun kaiku? Eikö ennemminkin voisi juhlistaa upeita yhteisiä menneitä vuosia katkeruuden ja syyllistämisen sijaan? Olla onnellinen siitä, että vierellä kulki noin hieno ihminen monta vuotta. Hyväksyä, että joskus vain on aika jatkaa matkaa eri suuntiin. Voisiko eron synonyymiksi laittaakin "kiitän yhteisistä vuosista"?

Ihmettelen vain välillä näitä julkisuudenkin erotarinoita, vaikka Avalla. Miksi eriteille ei voi lähteä sisäsiististi menneisyyttä kunnioittaen? Minä haluaisin ajatella asioita armollisemmin.