Karvaista energiaa

Koirat ovat kyllä välillä ihan malliesimerkkejä päämäärättömästä kohkaamisesta. Dalmatialaisiakin sanotaan erityisen älykkäiksi koiriksi, vaan niin sitä kyllä välillä joutuu miettimään liikkuuko oman dallun rusinassa juuri mitään ruoka-ajatusta ja viettejä kummempaa. Samaa tekemisen kyseenalaistamista on tullut harrastettua joskus ihmistenkin touhujen kanssa, mutta toisaalta - onko järkevyydellä aina niin väliä jos hetkessä eläminen on hauskaa?

Viimeaikoina olen yrittänyt kouluttaa tämän rakkaan huiskahäntäni hihnassa vetämistä vähän maltillisemmaksi. Oikein huvittaa välillä katsoa kun raasulla on koko ajan kiire jonnekin. Mutta minne? Ihan sama kiire vain jatkuu koko ajan, vaikka 10 metrin välein tekisi kävelyreitillä uupparit useaan kertaan peräkkäin. Hetkinen - juurihan haistelit jo kyseisen tienpielen ja nyt samalla kiireellä, innolla ja kiinnostuksella menet taas takaisin! Toistonsietokykyni ei ole vielä riittänyt kokeilemaan kuinka monta kertaa samaa väliä pitäisi tahkota edestakaisin, ennenkuin pilkullinen kumppaninikin huomaisi että jotain tässä nyt mättää. Sitten kun haisteluvapauden jälkeen otetaan taas koulutussessiot päälle ja kävellään hetki komennon alla, niin raasu yrittää totella pitkin hampain ja lihakset jännittyneenä sipsuttaa emäntänsä käskyttämänä nättejä hillittyjä askelia. Vietti veisi sata lasissa eteenpäin ja koiruudesta voi ihan aistia kuinka tyhmää hidastelu ja vierellä kulkeminen mielestään taas on.

Tyypillisesti käyn pilkun kanssa juoksemassa noin kymmenen kilometrin lenkkejä 2-3 kertaa viikossa. Välipäivinä yritän sitten päästää vauhtihirmun kerran päivässä juoksemaan metsälenkillä vapaana. Olen usein ihan nauranut ääneen katsellessani sitä vapauden rajatonta riemua, mikä koko eläimestä huokuu sen pyöriessään heinikoissa ja kanervikoissa ympyrää, hyppiessään esteiden yli ja kokeillessaan ketteryyden rajojaan. Ja ihan parasta emännän huvia on "ällyytysjuoksutus". Mennään yhteen suuntaan nelivedon pinkoessa 50 metriä edelle, jolloin vaihdan taas kävelysuuntaa vastakkaiseksi. Koiran seuratessa tarkkaavaisesti liikkeitäni, painaa se taas kohta ohitseni 100 metriä uuteen suuntaan. Tätä pystyy tekemään noin kymmenisen kertaa, eikä kummankaan riemulla ole rajaa. Itse pääsen hommassa myös harvinaisen helpolla pientä pätkää edestakaisin kävelemällä, koira oppii hyvää laumanjohtajuutta, ja saa juosta lörppäkorvat hulmuten spurttipätkiä niin lujaa kuin käpälistään pääsee. Varsinaista koiran elämää!

Nämä täplikkäät symppiskoirat ovat kyllä ihan vallattoman hyviä tapauksia lapsiperheissä. Näin leikkisän, sydämellisen ja aina iloisen koiran kanssa on lasten ihan mahtava touhuta. Lempinimien määräkin sen jo kertoo kuinka tärkeästä karvakaverista on kyse, eikä ole aamua jolloin Havu-Petteri-Mustakuono ei olisi ollut ensimmäinen halattavien listalla. Ruokien antamisista ja ikkunanenänjälkien pesuvuoroistakin pikkulikat ihan kiistelevät. Tämän dallun kaveri-, hellyys-, kasvatus- ja terapiamerkitystä ei voi kiistää, eikä lapsille mielestäni voi juuri parempaa lahjaa varhaislapsuuteen antaa kuin oman eläimen. Kaikki vaivannäkö, loputon siivous ja mahdolliset sisustukselliset tuhot mitä saattaa myös sattua, ovat mielestäni pientä karvakorvan tuomaan hyvään nähden. Ohessa pieni reality-check myös näihin haittapuoliin, melko hulvattomasti kuvailtuna: Tuholaistarinoita

Iloista dallailua syksyn pimeneviin iltoihin kaikille teille! Ja jos kvartaalitalouden loputon kiire siellä oravanpyörissä ahdistaa, voi aina lohduttautua sillä, että sekin on pohjimmiltaan aika koiramaista touhua. Tärkeintä on kai kuitenkin energia, liike ja loputon uteliaisuus elämään. Eihän sitä koskaan tiedä minkälaisia pupunpapanaherkkuja sitä seikkailuillaan edestään löytää.