Rakkaat rypyt

Ratkaisut ovat usein aivan silmiemme alla, jos vain malttaisimme pysähtyä ne havaitsemaan. On jännä huomata, miten ihmismieli toimii. Asiat jotka pyörivät mielen päällä, saavat meidät huomaamaan ympäristöstämme samansuuntaisia merkkejä ja signaaleja, kiinnittämään huomiomme tietyntyyppisiin asioihin ihan huomaamattamme. Muistan kun olin ensimmäistä kertaa raskaana, huomasin yhtäkkiä lastenvaunuja joka puolella. Sitten kun tuli koira taloon, huomasin kaikenkarvaiset tassuttelijat ja nurmikkoläjät jo kaukaa. Ja nyt, kun on hetki pysähtyä kasaamaan elämän palikoita uuteen järjestykseen, huomaan tietoisuustaitojen, elämänhallinnan ja hetkessä elämisen signaaleja ihan jokapuolella.

Nelikymppinen on todennäköisesti vasta elämänsä puolessa välissä. Nuori kuin mikä, mahdollisuudet vielä moneen, työuraakin vielä paljon enemmän jäljellä kuin takana. Siksi minua onkin yllättäen alkanut ahdistamaan kaikenlainen menneessä eläminen. Kuinka jotkut ikäiseni ottavat esille lähinnä vain kaikki menneisyyden uroteot, kokemukset, hyvät ja jännät. Hehkuttavat uudestaan ja uudestaan niitä jo kauan sitten koettuja, eivätkä näe nykyisyydessä mitään kivaa, eivät suunnittele uusia elämyksiä tulevaan. Jotka hamstraavat vinttinsä pullolleen muistoja, tavaraa ja turhakkeita, eivätkä malta luopua mistään entisestä. Ihmiset, jotka ovat eläneet, mutta eivät elä enää, ovat vain menneisyyksiensä varjoja.

Minä tukehdun kaikenlaiseen materian keräämiseen. Minulle olisikin terveellisintä muuttaa säännöllisesti uuteen kotiin. Silloin ihan konkreettisestikin huomaa, kuinka hurjan paljon turhaa nurkissa lojuu. Oppii tavallaan päästämään irti joistain painolasteista, menneisyyden kahleista, vaalimaan vain niitä kaikista tärkeimpiä. Seiniinkään ei voi kiintyä, koska vain ihmiset ympärillä lopulta merkitsevät jotain.

Ystäväni on realisoinut isänsä kuolipesää viime päivät. Minut pysähdytti taas raskas toteamus siitä, kuinka mitään maallista ei lopulta mukaansa saa. Kuinka kaiken materian hamstraaminen lopulta aiheuttaa vain tuskaisia hetkiä kuolinpesän keskelle. Kuinka ihmisen arvo onkin aivan jotain muuta - siinä miten olemme ihmissuhteitamme kohdelleet ajoissa. Kuinka olemme olleet läsnä, juuri siinä hetkessä. Tässä hetkessä.

Muistot ovat tärkeitä, mutta väistämätöntä ajankulua ja muutosta ei pidä myöskään pitkinhampain vastustaa, ei takertua väkisin siihen jo elettyyn. Kaikessa menneessä on aina paljon hyvää. Siellä on ollut oman aikansa helmiä, tärkeitä nykyisyyden rakennuspalikoita. Mutta ajankulussa on myös ihanat puolensa. Uudet ihmiset, aivan erinlaiset sosiaaliset ympyrät ja kokemukset tuovat henkisesti aina jotain aivan erityistä hyvää lisää. Vanheneminen ja muutos on hurmaavaa! Hetkittäin ahdistavat roikkuvat posket tai painuneet silmäluomet ovatkin oikeasti vain entistä kiehtovamman ihmisen ulkomuotoa, viisaamman ihmisen ulkoisia merkkejä. Ja mikä kruunaa kaiken on se hymy. Välittömästi ympäristöönsä säteilevä aikuinen on se paras perintö mitä lapsilleen voi antaa. Onnellisen aikuisuuden esimerkki luo jälkikasvun tulevaisuudenuskoa ihan parhaiten.

Ja jotta voi käydä korkealla, pitää välillä käydä siellä pohjallakin. Keski-ikäiset ystäväni: katsokaapa vaikka joskus aamulla vessan kiiltävään hanaan kasvot alaspäin käännettyinä. Siitä näkymästä ei voi kuin nousta parempaan päivään :)

Tämä hetki on hyvä. Juuri näin. Otetaan tähän hetkeen mukaamme menneisyydestä vain ne hyvät. Silloin hyvän suhteellinen osuus vain kasvaa iän myötä ja elämä maistuukin yllättäen todella mainiolta.

Katsokaapas muuten oheista "Onneksi" -liikeideaa, ihan huippu juttu!