Lähteillä

Tuntuu että luovuus kumpuaa parhaiten kriiseistä. Kriisi käynnistää aina tunnepitoisen sopeutumisprosessin äkilliseen asiaan. Kriisissä ihmisen aikaisemmat kokemukset ja opitut reaktiotavat eivät enää riitäkään sen ymmärtämiseen ja psyykkiseen hallitsemiseen. Uutta ja yllättävää myllerrystä pitää sitten pyrkiä käsittelemään erilaisilla, luovillakin, tavoilla.

Aloin tässä eräänä päivänä kuuntelemaan laulujen sanoja hieman tarkemmin, miettimään syitä erilaisille sanoituksille. Yhtäkkiä, aiemmasta ajattelustani poiketen, alkoi kuulostamaan siltä että kaikki rakkauslaulutkin kumpuavat aivan jostain muusta kuin onnellisesta vastarakastumisesta tai normaalista suhdemallista. Nuori ihminen rakastuessaan ei huutele rakkauden tuskaansa kaipuusta kipeänä turuilla ja toreilla, vaan on kultansa kainalossa nauttimassa elämästä, kuherrellen piilopirtin takkatulen äärellä kahden kesken, mahdollisimman kaukana julkisuudesta. Mutta epätoivoinen rakkaus jota syystä tai toisesta ei voi saavuttaa, saakin huutamaan tuskaansa ja ikäväänsä ääneen, luovuuden kukkimaan aivan eri syklillä. Kumpuavatko rakkauslaulutkin siis lopulta surullisista tarinoista, joissa kärsimys on toinen osapuoli?

Jos luovuus lähtee kriiseistä, auttavat kriisit näkemään niitä luovuuden vaatimia uusia asiayhteyksiä, ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Jotkut älykkäät ihmiset osaavat ajatella ennakkoluulottomasti ja rajoja rikkovasti jo luonnostaan, mutta me tavallisemmat tallaajat tarvimme jotain rankempaa, joka herättää ajattelemaan normiarjen ulkopuolelle. Kuinka luovien ammattien harjoittajat saavat sitten pidettyä luovuutensa yllä? Vaatiiko luova ammatti vähän tavallista turbulenssimpaa elämää? Siksikö suurten taiteilijoiden ja visionäärien pitää aina olla enemmän tai vähemmän myös elämäntapataitelijoita, pöllyssä tai muuten vain hieman massasta poikkeavia?

Näyttelin aikoinani ylioppilasteatterissa nuoruuden kipuilujani ja ujouttani pois, mursin pienen paikkakunnan tuomaa lokerointikuorta päältäni. Sittemmin olen huomannut, ettei ilmaisukykyni esiintymistaiteissa olisi kantanutkaan yhtään harrastelijateattereita pidemmälle. Minulla ei kai ole tarpeeksi rikkonaista taustaa kipuillakseni sitä ammattiin asti. Myös mukavuudenhaluni ja vakiintumisen tuomat seesteiset vuodet kadottivat omaperäisyyden ja anarkian tarpeeni pitkäksi aikaa vain valokuva-albumien sivuille. Mikä lie 40-kriisi nyt kuitenkin nostaa päätään, kun elämää on alkanut taas reflektoida hieman uusin silmin – miettien mihin kaikkeen vielä haluaa, kerkiää ja kykenee. Mutta rohkeus muutoksiin pienenee iän ja perheen myötä, vapauden tai itsensä etsiminen ei olekaan enää niin yksinkertaista tai itsestään selvää, luova ajattelu kohtaa jo rakenteellisiakin haasteita. Elämä kuitenkin tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia, kun vain rohkenee antaa niille kipinää. Mikään ei ole pahaa tai hyvää ennen kuin se on sellaiseksi ajateltu.

Ihailemani Anna Eriksson kommentoi vastikään luovuudestaan näin: ”Ymmärsin, että säveltääkseni musiikkia, minun on myös luotava maailma, jossa laulut voivat syntyä. Se on kaikkein vaativin, mutta myös kiehtovin tehtävä, jonka aikana tunteet liikkuvat usein riemusta epätoivoon.” Antaisin mitä vain Annan tai vaikka Adelen äänestä, mutta ilman äänessä soivan elämäntuskan syitä: Adele – someone like you.

Vapauttavan luovaa ja rajoja rikkovaa kevään odotusta, pallon jokaiseen kolkkaan.