Maanantaisumu

Kaamosaika, ikuisuudelta tuntuva pimeys ja luihin asti ulottuva kylmyys ovat omiaan ruokkimaan talviajan masentuneita tunnelmia ja epätoivoa. Aamulla vain väsyttää ja paleltaa, kaikki on syväjäässä, liikkuminen minimoituu sisänyhjäämisen lisäännyttyä, tenavat hyppivät seinille, eikä mikään tunnu onnistuvan. Maanantaita on viikossa ainakin sen seitsemän kappaletta, eikä tunnelmaa nostata yhtään se, että muut ympärillä olevat ihmiset ovat ihan samoissa kaamoksen tunnelmissa kuin itsekin – osa vielä flunssaisina tuplasti kärttyisempiä kuin tavallisesti.

Tämänpäiväisen maanantaiangstin kourissa luin diagnosoitavasta masennuksesta lisää – mikäpä sen tehokkaampaa itsehoitoa kuin lukea vielä epätoivoisemmista tilanteista ja ihmiskohtaloista. Tämä kotipsykologi löysi alle linkitetystä artikkelista muutaman arkiviisauden jotka jäivät taas itämään päähän, antamaan pilkahduksen keväästä:

”Jos tunnet olosi masentuneeksi ja epätoivoiseksi, niin voi hyvin olla, että sinun kannattaakin luopua jostain arvokkaasta elämässäsi.” Eli masennusta välttääkseen voikin ratkaisuna olla luopua jostain arvokkaana pitämästään asiasta? Asiasta jonka ylläpito tai josta haaveilu onkin nykymenolla osoittautunut liian hankalaksi ja tuottaakin lopulta arkeen enemmän pahaa kuin hyvää?  Epärealististen toiveiden ja odotusten jatkuvat murskaantumiset saavat aikaan suuria pettymyksiä, jotka voivat johtaa lopulta masennukseen. Ja jos yleinen luovuttamiskynnys on vielä superkorkealla kuten allekirjoittaneella, sitä tippuu toivottoman tavoitteen kariutuessa lopulta todella korkealta, aina vain uudestaan ja uudestaan. Ja ilman epätoivoa ei suurista tavoitteista luopuminen onnistu. Eli epätoivo onkin siis se tarvittava positiivinen tunne juuri epärealistisista tavoitteista luopumiseen ajoissa, ettei ihminen vaivu toistuvissa yrityksissään lopulta masennukseen?

”Vain todella syvä epätoivo auttaa meitä nöyrtymään.” Tämä nöyrtymisen opettelu taas on näin itsepäiselle ja sinnikkäälle ihmiselle ihan tavattoman vaikeaa. Toisin sanoen, tällaisena sarvipäänä joudun kokemaan pohjatonta epätoivoa ennen kuin nöyrryn antamaan periksi. Eli asenteellinen nöyrtymättömyys voikin täten itseasiassa provosoida masennusta, jolloin masennusriskini onkin siis huomattavasti korkeampi kuin keskimäärin? Tästä palataan taas siihen, kuinka tärkeää olisi oppia nauttimaan niistä pienistä pipanoista elämässä, olla tavoittelematta kuuta taivaalta. Oppia tuntemaan rajansa ja tyytyä vähempään. Nöyrry, sinä ahdistunut ihminen!

Ja viimeiseksi ja tärkeimmäksi nostan artikkelista tämän huomion: ”Lapsi tarvitsee aina hoitajan johon syntyy läheinen ihmissuhde. Osa aikuisista ihmistä taas voi elää vuosia ilman läheistä ihmissuhdetta. Onko tämä ansa, joka altistaa masennukselle?” Entä jos se kaikista syvin ihmissuhde kariutuukin syystä toi toisesta? Puoliso etääntyy, sydänystävä vaihtaa paikkakuntaa tai kuolee? Tai mitä jos kaikki aikuisiän ystävyydet pysyvätkin sinnikkäästi vain pinnallisina kaveruuksina eikä syvää ystävyyttä pääse edes muodostumaan? On haaste löytää uusi läheisin kadonneen tilalle, eivätkä sadatkaan kaverit korvaa aitoa sydänystävää koskaan. Miten siis välttää masennus, jos ketään toista ei koe todella läheiseksi elämässään? Miten saada toinen ihminen ihan liki, kun epätoivoinen läheisyyden kerjääminenkin vain pahentaa asiaa?

Kaamosmasennuksen kroonistumista välttääkseen tulisi siis asettaa tavoitteensa realistisemmalle tasolle, nöyrtyä luopumaan asioista jotka tuntuvat epätoivoisilta ja pitää sydänystävästään huolta. Hmm. Ei paha suunnitelma ollenkaan. Kotipsykologia tuntui auttavan tällä kertaa. Seuraavaa maanantaita odotellessa.

Masennuksesta ja epätoivosta