Oikeus, velvollisuus vai hyvä tahto?

Minä en siedä sitä, jos joku väittää omistavansa minut tai katsoo oikeudekseen velvoittaa minua käyttäytymään tietyllä tavalla. Minulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta käyttäytyä yhtään millään lailla, muutakuin lain puitteissa. Kukaan ei voi vaatia minua reagoimaan asioihin haluamallaan tavalla, ei katsoa oikeudekseen tivata minkään valtakunnan tietoja tai sanoja suustani, vaatia tekemään yhtään mitään mitä en halua. Minä en ymmärrä miksi ihmiset haluavat laittaa toiset itse määrittelemiinsä muotteihin, katsoa oikeudekseen paketoida toinen tiettyyn lokeroon. Minä en mahdu lokeroon, en laatikkoon enkä ole määriteltävissä muiden sanelemien muotojen kautta.

Minä olen minä itse, yksilöllinen itsenäinen itseni, enkä miehen kylkiluu, en symbioosin toinen osapuoli. Kenelläkään ei lain mukaan ole oikeutta lukea toisen henkilökohtaisia kirjeitä, tekstiviestejä tai sähköposteja. Ei myöskään oikeutta vaatia toista kertomaan henkilökohtaisia tai intiimejä asioita, toisen käymiä luottamuksellisia keskusteluja ulkopuolisen kanssa tai muitakaan yksityisiä tapahtumia elämästään. Edes aviopuoliso ei hallitse tai omista toista ihmistä, jotta voisi vaatimalla vaatia mitään oletettuun oikeuteen perustuvia suoritteita. Minä en ymmärrä miksi vaikka parisuhde voidaan katsoa jonain ihmeellisenä symbioosina missä kaiken pitäisi olla yhteistä ja jaettavissa, missä kaikki ajatuksetkin ovat toisen omaisuutta, missä yksityisyyttä ei olisi enää ollenkaan. En kuuna päivänä osaisi olla suhteessa missä eletään vain yhtä yhteistä elämää, missä kaikki käsitetään “meidän” juttuna, eikä omaa itseä ja identiteettiä toisesta irrallaan enää ole. Eihän se mene niin! Avioliittokin on vain osoitus halusta olla toisen elämässä mukana, halusta jakaa elämänsä asioita toisen kanssa. Se ei silti oikeuta toista vaatimaan yhtään mitään, jos halua jakamiseen ei ole.

Toinen asia sitten on moraalinen velvollisuus. Oikeuksiin liittyy olennaisesti myös velvollisuuksien analysointi: “Immanuel Kant erotti moraalisissa velvollisuuksissa nelikentän, joka muodostuu kahden jaottelun pohjalta: velvollisuudet itseään ja muita kohtaan, sekä täydelliset ja epätäydelliset velvollisuudet. Täydelliset velvollisuudet tarkoittavat tarkkaan määriteltyjä toimenpiteitä, joiden laiminlyönti on moraalisesti tuomittavaa. Epätäydelliset velvollisuudet puolestaan tarkoittavat suosituksia toimia yleisten päämäärien puolesta, ja tällöin kussakin tapauksessa se, mikä on moraalisesti kiitettävää toimintaa, määräytyy tilanteen mukaan.” Täydelliset velvollisuudet ovat siis yksiselitteisiä määräyksiä ja lakeja joita on noudatettava. Epätäydelliset velvollisuudet puolestaan vaativat harkintaa ja tilannetajua, eikä niissä vastinparilla ole vaadeoikeudetta niiden toteuttamiselle. Eli vaikka meillä saattaa olla moraalinen velvollisuus auttaa vaikka köyhiä, ei köyhä voi pysäyttää minua kadulla ja vaatia rahaa oikeutenaan. Näin ollen epätäydellisten velvollisuuksien yhteydessä on ihan turha puhua kenenkään “oikeuksista” vaatia jotain. Oikeuden näennäinen omistaminen on silkkaa retoriikkaa, sillä oikeudet ovat ”tyhjiä” ja merkityksettömiä, mikäli kukaan ei hyväksy tai suostu täyttämään niiden asettamia velvollisuuksia. Vasta velvollisuuksien toteutuminen ja täyttäminen hyvästä tahdosta osoittaa sen, miten arvokkaana ja tärkeänä kohteen vaatimuksia pidetään.

Hyvinvointiyhteiskuntakin asettaa tiettyjä moraalisia velvollisuuksia. Reagoimattomuus yhteiskunnallisiin ja ympärillä havainnoituihin asioihin ei ole neutraalia, kantaa ottamatonta tai objektiivista. Reagoimattomuus on aina mielipide, asenne tai mielenilmaus. Jos et tee mitään vaikka moraali velvoittaisi puuttumaan, otat passiivisuudellasi jo kantaa. Meillä on moraalinen velvollisuus auttaa muita, eikä puolueettomuus poista velvoitetta mihinkään. Puolueettomuus ei ole sitä, ettei asioihin puutu, kun on sen aika. Puuttumattomuus on vastuuntunnottomuutta ja vastuun pakoilua. Kriisissä tekemättömyys ja passiivisuus on vellihousujen kannanotto. Asioihin joihin pitää puuttua, pitää puuttua ajoissa! Autatko jos tuntematon ihminen on hädässä? Autatko jos jotakuta kohdellaan kaltoin? Puututko jos olet todistamassa väkivaltaa? Näetkö vaivaa jos ihminen on apua vailla?

Oikeus, velvollisuus ja hyvä tahto ovat täysin eri asioita. Toisen vapaaehtoinen huomioiminen ja kunnioitus ei tule toisen oikeudesta kunnioitukseen, ei pakotettuna velvollisuuden kautta. Mutta vapaaehtoisella hyvyydellä voi saada paljon aikaan, korkeaan moraaliin pyrkimällä muuttaa maailmaa. Vahva esimerkki on paras mielipidevaikuttaja.

Ohessa minua viime päivinä suunnattomasti koskettanut tuntemattoman kirjoittajan teksti mikrotason voimasta hyvään, kaiken elämän turbulenssin keskellä.

“I see you.

I see your compassion and am in awe of your capacity.

I see your light, even as you seek the solace of shadow.

I see the scars on your heart from the times it broke and am fiercely proud that you can still love. Fiercely.

I see your struggle and adore your ability to find ease.

I see the choices you are making and how they honor your vision.

I see where you are going.

I see your desire to be held for who you are. Just as you are.

I see what wants to be released from your life. It starts with “No, but thanks for asking.”

I see your contradictions. They’re emerging as a rich tapestry.

I see how your presence lights the room. Mega-wattly.

I see you heal. And how you do it.

I see your belief in your intentions.

I see your tap root of respect.

I see the doubt. I see the fear. I see the fearful doubt and the doubtful fear. And yet…

I see your deep desire to do more. For everyone.

I see the joy in your impeccability. And I see the beauty in your hot mess.

I see your epic struggle with impatience.

I see you holding doors open for everyone, no matter how closed the doors can feel to you.

I see you.

Do you?”

Sitaatti täältä .