Tahdotko?

Jos perheessä ei ole väkivaltaa, alkoholismia tai muita vakavia ongelmia, miksi pitkään yhdessä olleet pariskunnat eroaa? Yleisimmät avioeron syyt on myös tilastoitu, mutta jos listalta ottaa neutraaleimmat syyt esiin, on uskottomuuden ja päihteiden jälkeen seuraavina listatut syyt aika normaalia ihmisen kasvukäyrää ja vanhenemiseen liittyvää muutosta (listalla olevaa väkivaltaa lukuunottamatta). Eihän voi olettaa että rakkauden huuma aina pysyy alkuvuosien kaltaisena. Ajan myötä avioliitto on kuitenkin enimmäkseen vain kaveruutta, arkea, velvollisuuksia ja asioiden yhdessä hoitamista. Mikä sitten saa vaikka perheytyneen parin eroamaan, näkemään valtavasti vaivaa vuosikausien pesänrakennusidyllin rikkomiseen, asioiden uudelleenjärjestelyyn, omaisuuden jakamiseen ja lasten elämän mullistamiseen? Mikä voi olla niin iso triggeri, että se on vaivan arvoista? Uusi rakkaus, joka haalistuu samanlaiseksi kaveruudeksi vuosien päästä kuitenkin? Tylsistyminen ja puutuminen nykytilaan, elämänilon ja säpinän katoaminen? Ahdistuminen toisen ainaiseen läheisyydenkaipuuseen ja läheisriippuvuuteen, tai päinvastaisesti siihen ettei toinen vastaa rakkauteesi enää olettamallasi tavalla? Vai se, ettei vain jaksa sovitella enää asioita päivästä toiseen, tehdä kompromisseja ja uhrautua, loputtomiin luopua omista toiveistaan yhteisen hyvän edessä, riidellä itselleen mitättömistä asioista?

Ilman painavaa syytä on hyvin todennäköistä että ihminen jää kuitenkin laiskana ja mukavuudenhaluisena sijoilleen. Tyytyy, alistuu, elää rutiinielämää, hoitaa velvollisuutensa. Kun ympärillään olevat rakenteet, ihmissuhdeverkostot ja tekemiset vaivalla pystytetään tietyn parisuhteen ympärille, on siitä lähes mahdoton enää lähteä. Sitten ehtoopuolella näkee niitä alistuneita, luovuttaneita ja haikeita katseita, jotka viestivät jo kauaksi että syvältä sielusta kumpuava ilo on pois. Kun eläkkeellä terveyshaasteiden kanssa tai omaishoitajana vain kommentoidaan, että olisi kai jo pitänyt lähteä ajat sitten, mutta nyt se on jo myöhäistä. Olisi pitänyt reagoida ajoissa, että olisi vielä saanut niitä onnellisenkin olon päiviä, onnen pipanoita ainaisen itkuisen olon sijaan.

Ihmiset muuttuu ajan kanssa. Myös parisuhteiden pitää elää erinäköisiksi, keski-ikäistyä, jotta ne pysyisivät hengissä. Alun rakastumisen, symbioosin ja pikkulapsivaiheen jälkeen parisuhteeseen tulisi astua mukava yhdessä tekeminen ja aikuinen suhde. Vuosikymmenien jälkeen ei pidäkään enää olla koko ajan toisen iholla, vaan ihminen tarvii myös hengitystilaa. Mahdollisuutta toteuttaa niitä omiakin haaveitaan, tehdä asioita myös yksin, kun vihdoin on siihen aikaa ja rahaa. Vanhaa suhdetta ei saa kahlita liikaa ettei se tukehdu. On annettava puolison löytää aikuinen itsensä uudelleen, ja luotettava siihen, että toinen myös haluaa palata aina tekemisiltään takaisin. Ihminen ja rakkauden luonne muuttuu ajan myötä, ja myös parisuhteen pitää malttaa antaa muuttua ajan kanssa - vain sillä se voi kestää mummolavaiheeseen. Oma onnellisuus ei saa olla puolisosta kiinni. Jos ihminen kokee, että vain toinen tekee hänet onnelliseksi, siirtää hän myös vastuun suhteen onnettomuudesta toisen harteille. Vain itse voi tehdä oman elämänsä onnelliseksi, ottaa onnellisuudestaan vastuun. Toisen velvoittaminen lähelle ahdistaa ja etäännyttää, se erottaa. Parisuhteen onnellisuus tulee siitä, että puoliso haluaa vielä tulla toisen lähelle. Omasta tahdostaan ja silloin kun haluaa. Ei velvollisuudesta tai vaatimalla, vaan siksi että toisen lähelle on edelleen hyvä tulla.

Rakkauden käsitekin muuttuu – mitä on rakkaus vuosikymmenien jälkeen? Intohimoa, palavaa tunnetta, huumaa? Vaiko ehkä kuitenkin sitoutumista, kiintymistä ja kumppanuutta?  Miten on, halutaanko sinut kotiin ja onko sinun luoksesi sitten hyvä tulla? Annatko sinä puolisollesi enemmän arjen iloa kuin ahdistusta, sijaitseeko oma kompostisi jossain toisaalla eikä siinä lähimmässä?