Suru

Hitaasti tapahtuvat muutokset oppii sietämään ajan kanssa. Pahoihin asioihin sopeutuu kuin sammakko, joka keitetään hitaasti kiehuvalla vedellä kuoliaaksi. Poloinen kun ei edes tajua pompata kyydistä pois ennenkuin on liian myöhäistä. Kytevää ahdistusta oppii myös sietämään, venymään ja vanumaan äärirajoille, kunnes jokin asia herättelee ja panee miettimään, saa energiat liikkeelle asioiden muuttamiseen. Mutta mitä jos paha olo tuleekin surusta jota ei saa pois? Jos on tapahtunut jotain peruuttamatonta, joka on vain pakko sietää? Läheisen menetystä, kuolemaa, surua joka ei katoa?

Unimaailma on yleensä vapauttava hengähdystauko suurimman surun keskellä. Psyyke kai tarvii pienen lepohetken kaikkeen selvitäkseen lastinsa kanssa. Kontrasti onnellisen olon kanssa on suurin, jos menetys on äkillinen. Silloin ei surun määrää voi heti edes käsittää, siihen ei aistit riitä – itsesuojelua kai sekin. Pahinta kidutusta surun kanssa eläville ovat kuitenkin varhaisaamun hetket. Unen maailmassa kun on saattanut taas olla iloisten asioiden keskellä, ajassa ennen pahaa. Sitten sitä herää todellisuuteen, vielä hetken viipyilevä hymy kasvoillaan; kun peitto vielä tuntuu iholla unilämpimältä ja aamun aurinko paistaa kasvoihin... Sitä saa ne onnelliset 10 sekuntia juuri ennen kuin aivot muistaa taas todellisuuden, muistaa nykyhetken menetyksen. Ennen kuin näkymätön kuristuspanta ahdistaa henkeä ja tuntuu että tukehdut. Kuinka pahinta kidutusmuotoa ovatkin juuri nämä aamun kontrastihetket, kun ihminen jysäytetään taas pilvistä maan alle kivimassan syvyyksiin, yhä uudelleen ja uudelleen, jokaikinen aamu. Miten tällaisella tuska-aamulla jaksaa enää päivän, kun kaikki energiat syödään jo aamun sekunteina, hartiat painaa sata kiloa ja pää tuntuu kuutioiselta vesimassalta, joka minä hetkenä hyvänsä pursuaa silmistä ulos? Mistä uuteen aamuun saa taas voimaa rakentaa sinninaamarin kasvoilleen ja miksi sen rakentaminen pitää aina aloittaa alusta?

En voi edes kuvitella miltä elämän pahin menetys voisi tuntua. Luoja suokoon etten sitä koskaan joutuisi kokemaan. Lapsen menettäessään ihminen vedetään niin alas, niin syvälle surun mustimpaan aukkoon, etten ymmärrä miten siitä voisi ikinä selvitä. Miten pystyisi enää jatkamaan omaa elämistään, edes muista jälkeläisistään huolehtimista? Miten suurimman surun kanssa kukaan voi elää? Luonnottoman nuorena kuolleen ihmisen jättämä tyhjä aukko pitää sisällään niin paljon toteutumatonta hyvää, kokematonta elämää, haaveita jotka eivät koskaan päässeet lentämään. Ikävää, ahdistusta, vihaa, syyllisyyttä, tuskaa elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Pipanajako ei mene tällä pallolla tasaisesti.

Anna-Mari Kaskisen tekstit koskettavat syvältä, etenkin oheinen "Lapsen laulu äidille" :

"Äiti, minun täytyy jatkaa. Joku kutsuu kulkemaan. Täytyy taittaa taival matkaa, vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa aallot vievät tansseihin, siellä, veden loiskinassa, siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla siintää pilvi sulavin, siellä, sinipilven alla, siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan! Kuule, kuinka kohisen! Minkä kasvoin viime vuonna, tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli. Tuulen teitä purjehdin. Pääsky lentää pääsi yli, siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä. Tulen kyllä takaisin. Iltatuulen hyväilyssä: siinä olen minäkin."

Toivon voimia kaikille läheisensä menettäneille.