Lähes alaston

”Kulissi on lavastuksen osana toimiva näyttämön sivun tai takaseinän maalattu kuvapinta. Kulissin tarkoitus on luoda näyttämölle tai kuvattavalle alueelle tietynlainen tunnelma tai illuusio jostain tapahtumapaikasta.... Sanaa käytetään myös kuvainnollisessa mielessä, esimerkiksi sanonta "kulissien takana" tarkoittaa "julkisuudelta piilossa”...." (Wikipedia)

Minulta on usein kysytty miksi haluan kirjoitella blogejani omalla nimelläni enkä nimimerkin suojissa, miksi pyrin olemaan näinkin esillä, avoimesti, alasti, kaikkien tulkittavana. Googlestakin löytyy vaikka mitä tietoa, kunhan vain hakee. Miksi ihmeessä haluan paljastaa itseäni muille, kertoa mielipiteitäni ja ajatuksiani ääneen, enkä edes ymmärrä pitää mietteitäni ominani, pienen perhepiirin suojissa? 

No, minä en taas ymmärrä miksi tekisin niin. Mitä hyötyä ns. yksityisyyden varjelemisesta minulle olisi? Perustuslain nimissäkään en edes voi omaa yksityisyydensuojaani loukata – kommentoinhan vain omia asioitani ja aivan vapaaehtoisesti. Koen nimimerkkibloggailun ja –kirjoittelun kuitenkin vähän valheellisena, aggressiivisen tietosuojasalailun ja yksityisyyden varjelun jokseenkin vainoharhaisena. Nimimerkkien suojista halutaan provosoida, muttei ole kanttia tehdä sitä kuitenkaan oman identiteetin nimissä. Minä taas voin seistä mielipiteideni takana ihan omalla nimelläni. Minua ei haittaa vaikka Millat ja Mallat blogiani lukevatkin, minua ei haittaa vaikka minut tunnetaan paremmin. Miksi haittaisi? Ei mielipiteissäni ole mitään salattavaa tai hävettävää, nehän ovat vain omiani, jopa suhteellisen neutraaleja sellaisia, ja voin jokaisen tekstini takana seistä edelleen. Minun on helpompi hengittää kun minut tunnetaan paremmin, enkä koe että minun olemattomissa luurangoissani olisi mitään salattavaa – eihän ne edes juuri kaapissa pysy. Somessahan ei kuitenkaan kannata kertoa mitään sellaista mitä ei voisi julkisesti kertoa työpaikan kahvipöydässäkään... ja minut tuntevat ihmiset ovat kyllä kuulleet vuodatuksiani ihan autenttisestikin, jopa paljon provosoivemmin kuin kirjoitettuna.

Moista kiiltokuvamielikuvaa olen halunnut välttää aina. Aikoinaan ihmeteltiin kiinnostustani ottaa lävistyksiä tai tatuointeja juuri niiden peruuttamattomuuden takia. Vaan siinä on kommentoija juuri missannut esimerkiksi tatuoinnin pointin: se otetaan juurikin sen pysyvyyden takia. Juuri siksi ettei se lähde ihosta koskaan pois. Elämä saa näkyä, asioita ei tehdä kulissin takia, vaan siksi että halutaan jälkiä, rosoa ja tartuntapintaa. Kokenut ja elänyt ihminen on paljon kiinnostavampi kuin pumpulipelle. Ja mitä tavallisempaa ja tylsempää elämää elät, sitä vähemmänhän se ketään ulkopuolista kiinnostaakaan – ja lukemisenhan voi aina lopettaa kesken, jollei kiinnosta. Kaikilla on omat kokemuksensa, miksi niitä pitäisi salailla tai piilotella? Mitä hävettävää elämässä on? Minun kasvojani en menetä kertomalla kuka olen, mistä tulen ja mitä ajattelen. Minun silmissäni kasvonsa menettää ihminen, joka ei ole rehellinen edes itselleen, eikä ole avoimesti sitä mitä on. Naamari on feikki ja keinotekoinen, kipsi murenee pintaa raaputettaessa, naamarin takaa on pelkurimaista tupista ympärillään tapahtuvia asioita. Se on aivan sama kuin minkä tahansa kritiikin kanssa yleensäkin: ei ole varaa kritisoida, ellei ole ehdottaa parannusehdotusta. Kenen vain on helppoa nitistä ja natista asioista ihan lämpimikseen, mutta se joka laittaa paukkuja asioiden korjaamiseen ja eteenpäin viemiseen, kaiken kritiikin uhallakin, saa varauksettoman ihailuni.

Olkaa rohkeita ihmiset, tarttukaa asioihin, laittakaa itsenne likoon paremman huomisen puolesta. Murretaan yhdessä kulisseja, joiden perustukset on savimaassa. Nautitaan lämpimästä kesästä, vähin vaattein.