Tabu

”Tabut ovat asioita, joita syystä tai toisesta ei haluta keskustelun piiriin riippumatta siitä, mitä niistä tiedetään. Alun perin sana tabu tarkoitti kansanperinnettä, jonka mukaan tietyt esineet ja asiat ovat niin pyhiä ja siten vaarallisia, ettei niihin kosketa eikä niistä puhuta” (Wikipedia).

Eri ihmisillä tuntuu olevan erilaisia tabuja, eri asioiden esiin otosta kimmastutaan ja tuohdutaan. Tabu on perinteisesti ollut negatiivinen pyhä. Abortit tai ei-toivottu lapsettomuus ovat tabuja. Alkoholismi, pedofilia, insesti ja perheväkivalta ovat tabuja. Mielenterveysongelmat ja liikalihavuus ovat tabuja (toisin kuin vaikka liikalaihuus - langanlaihojahan saa kyllä kommentoida ja pilkata avoimesti). Asioiden välttäminen ja niiden olemassaolon kieltäminen voi tuoda negatiivisena koettuun asiaan vain lisää ahdistusta ja pahaa, se luo lisää mystiikkaa ja tietämättömyyttä, rakentaa ympärille lisää suvaitsemattomuutta. On tabuja, joista ääneen ajoissa puhumalla olisi voinut ehkä välttää monta itkua. Nykypäivänä on myös tabu kritisoida ns. yleisesti hyväksi uskottuja teemoja kuten kaksikielisyyttä, pakolaispolitiikkaa, ydinvoiman vastustusta, kansainvälisyyttä, kehitysaputyötä, suvaitsevaisuutta, vihreitä arvoja tai vaikka näennäistä ekologisuutta. Oletetun hyvän nimissä voidaankin aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta koska asian on tarkoitus olla hyvä, sitä ei sovi kritisoida.

Miksi tabuista pitäisi sitten keskustella? Miksi vetää ikäviä, kipeitä ja pahojakin asioita esiin, kun olisi helpompi painaa tabunsa vain villaisella, painaa päänsä pensaaseen ja olla vaan? Pastori Kylliäinen sanoi mielestäni viisaita eräässä Ylioppilaslehden haastattelussa: ”Aina kun joku ihmisryhmä voi kohtuuttoman huonosti tai jotakuta kohdellaan erityisen kaltoin, asiasta pitäisi puhua piittaamatta siitä, onko poliittisesti korrektia tai muuten hyväksyttävää nostaa asiaa keskusteluun”.

Näin on juuri tapahtunut esimerkiksi viimeisimpien pedofiliauutisten kanssa – lapsia pitää suojella ja kipeitä asioita ottaa esille tabuista huolimatta. Uskonlahkot ovat usein tabuja, josta ei keskustella. Lahkoja mystifioidaan ja tehdään niihin kuuluvista ihmisistä valtaväestön silmissä outoja tapoja noudattavia, rajoittuneita ja aivopestyjä, johtajillaan ja Jumalalla peloteltuja, omilla aivoillaan ajattelemattomia lampaita. Jos näitäkin erikoisia verhoja vähän raotettaisiin enemmän, ehkä yleinen hyväksyntä ja ymmärrys kasvaisi molemmin puolin. Ehkä sisältäpäinkin uskallettaisiin helpommin puhua itseä arveluttavista asioista ulospäin sisäisen kriisin iskiessä. Kun asioita salaillaan, saadaan vain aikaiseksi ääriliikkeitä, äärimmäisine kommentteineen, lietsoen vihaa ja ymmärtämättömyyttä, kuten oheisella mielipidepalstalla.

No entä sitten naapurimaatamme viime aikoina riepotelleet uutiset? Eräs ystäväni kommentoi mieskaveriporukastaan, ettei tiedä ketään pitkässä (+15v) suhteessa tai avioliitossa olevaa ystäväänsä, joka EI olisi pettänyt puolisoaan. Meneekö valtion päämiehet ja nyt kuningaskin samaan kastiin? Miten reagoit? Kauhistut, tunnet halveksuntaa, vihaa, uskot ettei moista omassa lähipiirissä voisi kuvitellakaan tapahtuvaksi ja kiellät koko asian laput silmillä kulkien? Minä järkytyin ajattelemaan, kuinka hiljaisesti hyväksyttyjä ulkopuoliset suhteetkin voi olla. Tuleeko hyväksyä inhimillisenä asiana se, että ihminen kiinnostuu muistakin, että voi pitää muitakin ihmisiä viehättävinä ja puoleensavetävinä? Olisiko näistäkin tuntemuksista syytä puhua ääneen, ennen kuin rikkoo jotain peruuttamattomasti? Toisaalta, kuinka moni sinkkuihminenkään tyytyisi vaikka rutiiniseksiin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, jos siitä ei itse saisi enää mitään mainittavaa irti, jos se olisi pahimmillaan vain välttämätön lauantai-illan paha? Voiko toisen mielen tai ruumiin omistaa vihkivalalla?

”Ihmiset saattavat ryhtyä hakemaan turvaa tabuista ja hakeutua kieltoja asettaviin yhteisöihin. Voi olla, että joillekin elämä alkaa tuntua kokonaiselta vain rajat asettavan aatteellisen tai uskonnollisen yhteisön jäsenenä” kommentoi uskontotieteen professori Veikko Anttonen Turun yliopistosta. Mutta kaikesta huolimatta minä en haluaisi elää tabujen kanssa. Mielestäni kaikista asioista pitää pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä, kiihkottomasti, rakentavasti, mutta ei kuitenkaan niillä mässäillen, kuten tosi-tv tuntuu nykyajan tabuja käsittelevän. Ei tarvitse mennä kaikkiin keskusteluihin aina mukaan, jos ne kokee liian epämiellyttävinä. Mutta kun otetaan asiat asioina, voidaan edes yrittää ymmärtää muiden mielipiteiden ja käyttäytymisten taustat. Miksi joku ajattelee tai käyttäytyy erilailla kuin itse, miksi asiat muuttuu. Olen pohjattoman utelias muiden ihmisten suhteen, kuinka erilailla me voidaankaan asioista ajatella!

Kokeileppa kirjoitaa Googleen ”on tabu” – hyvin mielenkiintoista mitä asioita sieltä pullahtelee esiin...