Pehmeäpiikkinen

Keski-ikä on siitä ihanaa aikaa, että vihdoin alkaa tuntemaan itsensä paremmin. Otetaan nyt vaikka kiltteys: minut on superkiltiksi luottamuksella kasvatettu. Olen pesunkestävän kiltti, vaikka välillä olen yrittänyt itselleni jotain muutakin joskus uskotella. Hurjinta laittomuutta on esimerkiksi kävellä punaisia päin tyhjällä kadulla, piilottaa lounasruokalassa nälissään yksi ylimääräinen lihapulla salaatin alle tai ajaa pyörällä ilman pyöräilykypärää, ja silti pään pohjalla naputtaa aina se oikean ääni. Ihmisille en edes osaa olla muutakuin kiltti, ja toisin kuin ehkä joskus teininä saatoin ajatella, myös kiltti mies on rikkaus. Kiltteys on hyve, joka silti ei tarkoita persoonattomuutta, värittömyyttä, hiljaisuutta, hitautta, tyhmyyttä tai tylsyyttä, eikä se myöskään ole esteenä vakuuttavalle työuralle. Kiltteys tarkoittaa rehellisyyttä, vastuunkantoa, kuuntelua ja puhumista, muiden ihmisten pyyteetöntä auttamista, spontaania arjen ilahduttamista ja hyväksymistä sellaisinaan, läsnäoloa. Ominaisuuksia, jotka kantavat pitkälle niin töissä kuin vapaalla.

Hetkittäin oudommilla ihmisillä tulee aina näitä yrityksiä lokeroida minua jonnekin kiltteyden ulkopuolelle oletetun käyttäytymiseni johdosta. Jos vaikka en ihmistä ole huomannut tervehtiä tai muutoin huomioida riittävästi, niin herne on nenässä ja syy pannaan ylpeyden tai leuhkuuden piikkiin. Mutta tuollaisetkin reagoimattomuudet ovat oikeasti vain auttamattoman huonon kasvomuistini syytä tai sen, että usein vain kävelen niin ajatuksissani oman pääni sisäisessä maailmassa, etten kuule enkä näe ympärilleni. Ystävällisyyttänikään ei aina kaikkien taholta tulkita kiltteydeksi, vaikkei sekään voi olla keneltäkään toiselta pois. Iloa, arjen huumoria ja positiivisuutta ei voi elämässä olla liikaa, vai voiko?

Olen siitä onnekas, ettei kiltteyttäni ole koskaan mainittavissa määrin käytetty hyväksi. Lähialueellani on ollut ihmisiä, jotka ovat pääsääntöisesti arvostaneet olemistani ja panneet oman kortensa likoon vastaavasti. Minua ei ole poljettu maanrakoon, tallattu tahallaan eikä imetty itsekkäästi kuiviin. Itsetuntoni on päässyt suhteellisen kolhuttomasti vahvistumaan, ja sen tähden olen löytänyt kiltteydelleni omanarvontuntoiset rajat, pitäen omistakin oikeuksistani jämäkästi huolen. Nykyään osaan jo hallita reviirini tehokkaasti, ottaa suojakilvenkin käyttöön tarvittaessa, jos hyväntahtoisuuttani haluttaisiin hyväksikäyttää.

Mutta kiltteyttä ei myöskään nyky-yhteiskunnassa arvosteta tarpeeksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on joidenkin palvelualojen rapautuminen, esimerkkinä vaikka pääkaupunkiseudun julkiset liikennevälineet. Onko kuskin kohtelias käytös nykypäivänä jotenkin epätrendikästä, vai ovatko he jo täysin työlääntyneet asiakaskuntansa sulkeutuneisuuteen ja ruttunaamaisuuteen? Pohjoisen tyttö voi olla aika ihmeissään, jos iloiseen hyvän huomenen toivotukseen tulee kuskilta vaikkapa kommentiksi ”V***letko sinä?”, kuten tutulleni taannoin kävi. Ystävällisyys kun tässäkään tapauksessa ei olisi maksanut mitään, hymy olisi ollut ärsyyntymistä kevyempää. Auttaisiko tässäkin pieni tietoisuustaitojen harjaannuttaminen. Jos tämäkin kuski olisi ollut enemmän hetkessä kiinni ja unohtanut kaiken muun painolastinsa päänsä sisältä, olisikohan hän huomannut niitä positiivisia pipanoita ympärillään paremmin?

Iän myötä olen kyllä väistämättä huomannut kiltteyden varjopuoletkin, liikaa on aina liikaa, tässäkin. Kiltti ihminen voi haluta välttää yhteenottoja, teeskennellä että kaikki on hyvin säästääkseen muiden tunteita. Vaan tunteet ei säästy säästämällä, ne patoutuu. Tunteet pysyy positiivisen puolella niin kauan kun niistä puhutaan ääneen, ei olla liian kilttejä totuuden välttelyn kanssa. Joskus myös muiden miellyttämisen tarve uhkaa mennä kynnysmatto-osastoon, eteenkin naisilla, eikä se ole enää tervettä. Joskus on vain jaksettava myös ottaa vastaan se riski, että tietää jo etukäteen muiden hermostuvan asiasta – ja osattava silti pitää sinnikkäästi kiinni omasta suunnastaan, kiltteyden korvaäänen sanoessa vastaan. Uhrautuvuus ei aina ole hyväksi, jos sillä kadottaa itsensä. Tästäkin sain taannoin hyvän herätyksen todellisuuteen, kun mietin ääneen kuinka ihanaa olisi tehdä eräässä asiassa niinkuin itse haluaisin, mutta kun tekeminen ei kaikkia miellyttäisi. Rakas ystäväni kommentoi: ”Mene! Tee! Senkun annat muiden hermostua, se on heidän ongelmansa!” Vaikea läksy opittavaksi, kun aina tahtoisi miellyttää ensisijaisesti niitä muita. ”Liian kiltillä on antennit pystyssä, jolloin hän on aina ensin miettimässä, mitä muut haluavat, tuntevat, tai tykkäävätkö muut hänestä.” (Sitaatti:  Liiallinen Kiltteys) 

Oletetaan hyvää muista, kunnes toisin todistetaan, jooko? Ollaan rajallisesti kilttejä toisillemme, pehmeäpiikkisiä.