Boxin ulkopuolelta

Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin (oma tai muiden) muottiajattelu. Tulee ärsytyskutinaa ja näppylöitä, jos huomaan ajattelevani samalla lailla kuin koko ikäluokkani ja suku ennen minua, meneväni omassa lokerossani massan mukana kuin lastu laineilla. Hermo menee ja huudan hiljaista huutoani ääneen... Auttakaa ihmiset, olen niin perusmassaa: olenhan keskimittainen, keskipainoindeksinen, keskikuntoinen, keskituloinen, keskiarvojälkikasvullinen, keskisuomessa, keskiharmaa...! Tulee sellainen olo, että pitäisi ahdistuksen välttämiseksi käyttäytyä tietoisesti erilailla kuin oletettu keskiarvo, laittaa ihan energiaa siihen että ei valitse väriä kysyttäessä sitä punaista, työkalua kysyttäessä vasaraa ja vihannesta kysyttäessä sitä perkeleen porkkanaa. Minä en halua valita punaista, vasaraa enkä porkkanaa! Minä haluan valita kukertavan, sirkkelin ja nauriin!

Sama ällötys tuli sisustuskysymyksiä miettiessäni joku aika sitten. Miksi kylpyhuone pitäisi näyttää kylpyhuoneelta ja vessa vessalta? Miksei kylpyamme voisi olla makkarissa, vessa näyttää kirjastolta ja keittiössä olla sohva? Out of the box –ajatteluahan on juuri vaikka se, että laittaa tapettia lattiaan ja vetää lakkaa päälle, epoxia olkkariin autotallin sijasta, tai että ei osta niitä 2+3 tarjoussohvia sinne olkkariin vaan vetää korotetulle tasolle XXL-patjan koko alueelle ja sikapaljon tyynyjä oleskeluun. En halua käydä kaikenmaailman Sotkissa ja Suomi-Soffissa katsomassa vakioratkaisuja, vaan haluan jotain yllättävää ja energisoivaa, niksipirkkatason ylittävää luovuutta. Haluan edes yrittää ajatella erilailla, boxin ulkopuolelta.

Sama pätee muuhun elämiseen. Minä en jaksa elää ihmissuhteiden, harrastusten tai töiden kanssa vakioelämää, ja ahdistaa kun tie viettää nykyään tylsyyteen joskus (kokoajan?) ihan väkisin, enkä osaa tai jaksa arjen pyörityksessä enää irrottautua tavanomaisesta. Välillä tulee sellainen olo, että teen mitä tahansa järkyttääkseni tätä hyytelömassaa, sekoitan pakkaa ihan tahallaan ettei vain olisi tylsää. Nuorena opiskelijanplanttuna olin minkä värinen milloinkin, otin lävistyksiä ja tatuointeja, liikuin milloin missäkin porukoissa, revittelin teatterilavoilla eri rooleihin eläytyen, asuin yksikseni ulkomailla, harrastin hurjia tipuntaivaalta -harrastuksia ja haaveilin elämästä omaisuus yhdessä matkalaukussa, aina valmiina mihin tahansa. Sitten tuli valmistuminen, työ 8-16, avioliitto, farmariauto, omakotitalo, suxiboxi, perusjumpat ja kaikenmaailmanzumbat, tupperwarekutsut, maanantaiangstit, lauantaisaunat, koira ja kaksi lasta...Aaaaaaaa...!!! Ihanaa joo joo, kiitollinen kaikesta olen joo joo, vaan kun se menee juuri siihen tyypitettyyn keski-iän muottiin. Miten tässä näin kävi? Minne katosi kaikki erilaisuusenergia ja luovuus? Minun tavallisuudensietokyky on todella minimaalinen, ja silti myönnän olevani niin tavallinen kuin olla voi ja revin tukkaa päästäni tämän myöntäessäni. Antakaa minulle elämä, sekoittakaa pakkaa, muuttakaa kesä talveksi. Teini-Heinikriisi # 2534 on täällä. Ja itseasiassa, tämäkin on juuri sitä mitä keski-iässä pitää tulla: keski-iän kriisi. APUA!!! Minut on tuomittu massaksi massan keskelle. Tuokaa minulle vielä silmälasit +1.5 vahvuudella, vesijumppainnostus ja sauvakävely ennen tv:stä tulevaa tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa niin panen pääni lopullisesti puskaan ja pysyn siellä.

Zen Cafe – antaa vituttaa