Ison A:n kirous

Miltä se tuntuu kun mätänee sisältä päin? Miltä tuntuu, kun huomaa että homma ei olekaan enää hanskassa, kunnei enää hahmota, kontrolloi, kykene, osaa, pysty...kun vain koheltaa, soheltaa, puhuu sekavia ja käyttäytyy oudosti, kun läheiset ja tuntemattomat alkavat välttelemään kontaktia, katsetta ja lähietäisyyttä? Mitä siinä ajattelee, kun on kylmästi vastakkain sen tosiasian kanssa ettei mitään oikeasti ole enää tehtävissä, että suunta on vain ja ainoastaan alaspäin, kun kaikki sitkupilvilinnat romahtaa? Kun lääkärikin sen vahvistaa, että rapautuminen on jo mittareillakin huomattavissa, hiljaa vaieten siitä, että ihmisaisteinkin muutoksen huomaa jo hetkittäin?

Ison A:n pyörityksessä ihminen menettää kontrollin ja päätösvallan elämäänsä. Aivot sulaa massaksi, iljettäväksi limamössöksi, joka ei toimita enää hommiaan, ja se haiseva mädäntyminen leviää jokaiseen soluun ja kudokseen - hiljaa, kiduttaen, ajan kanssa, kuin tahallaan pitkittäen murhenäytelmää. Ihminen nöyryytetään ja alistetaan, viivyttäen ja hitaasti pakottaen menettämään ihmisarvonsa, menettämään viimeisetkin itsekunnioituksensa rippeet. Hänet poljetaan maahan, sielu litistetään ja murskataan, ihmisarvo mitätöidään. Eristetyn ja hylätyn ihmisen seuraksi tulevat demonit, petolliset varkaat ja pahoinpitelijät, jotka ahdistavat mieltä lisää ja pakottavat painajaiset hapertuneeseen mieleen keskellä kirkasta päivää. Silmien edessä on ikuinen sumu, eikä se lähde millään tärpätillä pois. Tutut kadunkulmat muuttuvat Gaudimaisiksi lonkeroiksi, sekoittaen sisäisen kompassin ja pakottaen päänsä kanssa kulkijan ikuiseen maailmanpyörään ja tivolipyöritykseen, ikuiseen pahaan oloon itsensä kanssa. Äänet kertovat tarinoitaan, menneisyyden kuolleet tulevat kummittelemaan, eikä kukaan enää näytä elävältä itseltään. Kaikki on väärin ja erilailla kuin ennen, esineet ja asiat muuttavat merkityksiään ja nimiään, viha kaikkea ja kaikkia kohtaan tunkee jokaisesta hikipisarasta ulos, sen siltikään haihtumatta, vähenemättä tai laantumatta. Minä ei ole enää minä, sinä et ole sinä, persoona hajoaa ja katoaa meren aaltoihin.

Sitten tulee lamaannus, tyhjyys, onttous, vuosikausien siirreltävänä oleminen, esineenä kohtelu, yksinäisyys ja hyljätty olo. Loputon makaaminen eri asennoissa, hiljaisuuden kuunteleminen, tuijottaminen tyhjyyteen, ruokatrattina oleminen. Vaipat jalassa, ilman tunteita, puhekykyä, voimia, omaa ääntä, muistoja. Ilman mitään elämän sisältöä, merkitystä, tahtoa. Ainoana päämääränä kuoleminen nälkään sitten kun nieleminen ei enää onnistu.

Miltä 20 vuotta kestävä kuoleminen tuntuu? Pahempaa ihmiskohtaloa on hyvin vaikea kuvitella, mielen sairauksien ja raaimpien pahoinpitelyjen uhriksi joutumisen lisäksi. Armollisia ovat he, jotka kuolevat nopeasti tappavaan haimasyöpään tai sydänkohtaukseen, joille suodaan eutanasia tai oman käden vapautus, ilman että heidän tarvitsee elää kauan elävinä ruumiina. Mielikin ehkä säilyy ehjänä, ihmisarvo ja itsekunnioitus tallessa, läheisten muistot iloisina ja raikkaina.

Ollapa miljardi, tietäisin mihin sen sijoittaisin: Alzheimersäätiö