Eloveenatytön stigma

Ensivaikutelma voi olla ihmisistä useinkin hyvin väärä. Onhan meillä kaikilla hyvinkin erilaisia päiviä – esimerkiksi huonona hiuspäivänä keskipisteenä oleminen ei kiinnosta vähääkään ja huomiosta seinäruusu suorastaan kiusaantuu, toisinaan taas oikein hakeutuu tilanteisiin missä voi säteillä katseiden ristitulessa.

Minua vaivaa käsitys luomani ensivaikutelman virheellisyydestä ja habitukseni ristiriidasta ajatusmaailmaani nähden. Luulen siis, että ihmiset saavat minusta itseasiassa hyvinkin väärän käsityksen pelkästään ensivaikutelman perusteella, eteenkin jos ensihetkiin ei sisällytetä kahdenkeskistä keskustelutuokiota epävirallisemmassa atmosfäärissä. Minusta aina tuntuu että näytän liian kainovienolta, hiljaiselta, kiltiltä, rauhalliselta, seesteiseltä, periksiantavalta ja pehmeältä. Nämä adjektiivithan ei osu kohteeseen sitten ollenkaan. Miten siis saada perusblondi näyttämään suhteellisen parkkiintuneelta, liemissä keitetyltä, tuliselta ja kovahkolta tummaveriköltä? Tämä morfoosi olisi syytä tapahtua ilman mainittavia hiustenvärjäysoperaatioita ja vahvaa meikkaustarvetta jokaiselle päivälle, koska niihin olen auttamattomasti liian laiska. Vai onko eloveenastigmasta oikeasti haittaa?

Joskus hempeästä mielikuvasta voi tosin olla hyötyäkin. Minua ei esimerkiksi juuri koskaan epäillä lentokentillä yhtään mistään. Voisin varmaan salakuljettaa vaikka norsunluupallerot paitani alla ja läpivalaisussa uskottaisiin vain silikoonien olevan hieman tuhdimpaa tekoa. Kukaan ei myöskään ala yleensä väittelemään tai riitelemään kanssani yhtään mistään, ellen tietoisesti provosoi. Apua saan asiaan jos toiseen pyytämättä, ovia availlaan ja kysellään heti voidaanko auttaa jos vähänkään pyörin kaupungilla paikoillani. Tietäni silotellaan, ihmisten on helppo lähestyä ja tulla lähelle, jutella pehmeitä ja herttaisia. Ihan kiva.

Kuitenkin on myös tämä toinen puoli asiaan. Olen muutaman kerran saanut oudommat kanssakulkijat hämilleen suorilla puheillani ja suoraviivaisella käytökselläni. En jaksa hirveästi suodatella puheitani kuulijan mukaan, enkä näe siihen useinkaan tarvetta. Joudun myös aika usein todistelemaan asioita, ennenkuin otetaan vakavasti, kunnes kuulija huomaa että ymmärrän ehkä muustakin kuin vaipanvaihdosta. Menen yleensä heti asiaan, ilman että kiertelen ja tunnustelen maaperää ympärilläni, koska small talk nyt vain sattuu useissa asioissa olemaan ihan liian hidasta minun aivojärjestelmälleni. Onkohan tämä ”ihankiva” siis naisten ongelma yleensä vai pelkästään päässäni kehittelemääni blondistigmaa? Vahvin haittapuoli tässä on se, että vastapuoli häkeltyy maailmankuvaansa ja fiksattuihin roolimalleihinsa istumattomuudestani niin paljon, että lähtee yllätettynä tilanteen outoudesta puolustuskannalle ja ärsyyntyy. Tämä taas saattaa helposti johtaa jo etukäteen pattitilanteeseen ihan syyttä suotta. Sitten on näitä tilanteita kun suoraan jätetään huomiotta ja noteeraamatta, kunnei tiedetä miten minuun pitäisi oikein suhtautua.

Toki blondiutta voi myös hyvin hyödyntää, kuten alla olevassa blondistrategiablogissa mainitaan, ja nolona myönnän, että olen niin kyllä usein tehnytkin. Mutta joskus olisi kiva, että heti ensihetkistä sulavasti soljuisi joukossa omanhenkisten ihmisten keskuuteen, samalle aaltopituudelle, ilman että siihen täytyy erikseen nähdä vaivaa. Ilman että rautalangasta tarvii taas vääntää olevansa ehkä eläväisempi kuin mitä ulkonäkö antaa ymmärtää.

Lasten suusta kuulee usein totuuden. Menin pari vuotta takaperin hakemaan tyttöjä päiväkodista. Laskin pukuhuoneessa mukanani olleen tietokoneeni penkille, kunnen voinut sitä pyöräänkään ulos jättää. Siihen eräs henkseleitään paukutellut nuoruuden uhmassaan ollut viisivuotias poika totesi että ”Onko toi muka sun iskän tietokone, vai?” Rispektiä tuli huomattavasti lisää ja poika hiljeni kunnioituksesta kun sanoin sen olevan ihan oma. Vau!

Blondistrategioista hauskasti lisää: blondistrategiaa