Ahdistava hitaus vai oravanpyörä?

En tahdo kestää hitaita tai liian harkitsevia ihmisiä. Niitä, joiden lauseen pilkku kestää puoli minuuttia ja joiden ajatuksen kulusta kerkiän lauseen aikana rakentaa omassa päässäni viisi erilaista vaihtoehtoa, minne ajatus mahdollisesti ehkä parin minuutin kuluttua päättyy. Sitten odottelen malttamattomana, että osuiko loppupäätelmä nro1 ehkä oikeaan, vai vasta se epätodennäköisimmäksi arvailemani vaihtoehto nro5. Olen kehitellyt sähköisessä synapsimaailmassani pääni sisäisen bullshit-bingon ihan aikaa tappaakseni. Minä en vain kestä itselleni liian hitaita ihmisiä lähialueellani! Vaan eipä taida hitaatkaan ihmiset kestää minua – ärsyttävä tapani on (liian?) tuttujen ihmisten lauseiden päättäminen. Tiedän, tiedän, suunnattoman ärsyttävää – mutta kun minä vain tunnen heidät jo liian hyvin ja haluan päästä jo seuraavaan aiheeseen. Minusta liian hyvin tuntemisessa on enemmän tylsää kuin hyvää, valitettavasti. Mitä säpinää tai kipinää siitä voi saada kun tietää jo ennalta mitä toinen aikoo sanoa? Turvallisuudentunteen ja tuttuuden tavoittelu ei ole ikinä ollut hyveitäni.

Toinen mikä eteenkin niissä hitaissa, turvallisuushakuisissa ja harkitsevissa ihmisissä ärsyttää on heidän ainaiset sitku- ja mutku-keskustelut. Tilanteisiin pitää tarttua heti kun ne on käsillä, eikä vasta vuosien päästä. Vuosien päästä ympäristö saattaa näyttää jo niin paljon erilaisemmalta, ettei optio ehkä olekaan enää käytettävissä. Kuukausien tai vuosien päästä saattaa huomata kauhukseen, että tilaisuus valui kuin hiekka sormien välistä, katosi mustaan aukkoon. Ja sitten harmittaa käyttämättä jääneet mahdollisuudet, elämätön elämä, kokemattomat kokemukset, uskaltamattomat hypyt tuntemattomaan. Asioihin pitää tarttua silloin, kun ne ovat kasvojen edessä tyrkyllä, ja jos ei ihan tyrkyllä – pitää avata silmät, poistaa rähmät ja silmälaput, että ne edessään huomaa. Pitää elää palavasti, rohkeasti, pelkäämättä ja intohimoisesti. Uskoa siihen, että elämä oikeasti kantaa. Tehdä rohkeita valintoja ja uskaltaa tarttua hetkeen.

Tämä uskaltamisen mantra pätee moneen asiaan. On turha tehdä uuden vuoden lupauksia tai päättää tekevänsä jotain tietyn ajan kuluttua, jos sen voisi tehdä jo tänään, aloittaa heti. Tyypillisimpiä tällaisia sitkumutkuongelmia ovat juuri laihdutukset, hemmottelut, kriisien ratkaisut, välien selvittelyt, työpaikan vaihdot yms yms. Tarttumalla heti asiaan, pääsee suvantovaiheeseenkin nopeammin ja onnellisuus on nopeammin läsnä. Töissäkin kurjat tai isot asiat kannattaa usein tehdä alta ensin pois, jotta pääsee nopeammin kivoihin käsiksi. Pientä sälää riittää aina ihan liikaa kuitenkin, eikä sen tekeminen koskaan lopu. Joku viisas on joskus sanonut ajankäytöstäkin seuraavaa: ”Kuvittele että vuorokausi on kuin lasipurkki, ja päivän tehtävät ovat erikokoisia kiviä tai pientä hiekkaa, jotka pitää mahduttaa vuorokauden purkkiin. Isot kivet ovat suuria tehtäviä, pienet kivet pieniä tehtäviä, hiekka ihan pikkurisahduksia. Jos päivääsi pitää mahduttaa kaikki kivet ja hiekka, et voi aloittaa hiekasta, koska niistä purkki täyttyy jo puolilleen, eikä isot kivet enää mahdu mukaan. Aloita sen sijaan isoista kivistä, niin huomaat että pienet kivet ja hiekka solahtavat isojen kivien rakoihin kivuttomasti, ja purkki täyttyy ilman tuskaa.”

Otetaan itseämme niskasta kiinni ja tehdään isot asiat jo tänään. Sillä saatetaan välttää katkeroitumista, elämään pettymistä, masennuksia ja jopa saavuttaa jotain, mistä muuten jäisimme vain unelmoimaan...