Ulkopuolinen?
VIERAILEVANA BLOGISTINA “KERRAN ULKOPUOLINEN, AINA ULKOPUOLINEN?”
”Sääli on sairautta”, sanoi työkaverini kun kerroin hänelle miksi olin ollut niin ajatuksissani lounaskeskustelujen ajan. Aluksi osallistuin keskusteluun ihan normaalisti, hampurilaisateriastani nauttien, mutta sitten tapahtui jotain, enkä pystynyt enää naureskelemaan työkaverien jutuille. Ravintolaan tuli iso lauma yläkouluikäisiä nuoria poikia keskellä päivää, ja he valloittivat loosimme vieressä olevan pitkän pöydän hampurilaisaterioineen ja juomineen. Vain yhdellä pojalla ei ollut edessään ateriaa. Kaikki muut söivät. Jostain muistojen syövereistä iski tajuntaani tuttu, kuristava tunne, ja olisin halunnut mennä pojan luokse ja tarjota hänelle aterian. Keräsin rohkeutta koko sen ajan kun työkaverit keskustelivat työasioista. Välillä vilkuilin pitkään pöytään, jossa poika yritti olla niin kuin olisi täysin normaalia ettei hänellä ollut edessään ateriaa - vaikka kaikilla muilla oli. Ketään seurueesta asia ei tuntunut haittaavan. Itse asiassa suurella osalla taisi olla kädessään kännykkä. Mutta ei tällä pojalla. En uskaltanut tehdä elettä auttaakseni, koska pelkäsin että se, ettei pojalla varmaan ollut rahaa, vain korostuisi entisestään ja tilanteesta voisi tulla pojalle vielä kiusallisempi. Selitin itselleni, että ehkä hänellä on erikoisruokavalio eikä hän voi syödä hampurilaisia. Sitten näin miten vastapäinen poika työnsi pojan eteen tarjottimensa ja loput ranskikset, ja tämä alkoi syödä niitä, ja kaduin etten vain toteuttanut ensimmäistä ajatustani mennä pojan luokse ja kysyä: ”Mitä saisi olla?”. Minä pelkuri.
Kurkkuani kuristi vielä töissäkin, ja työpäivän jälkeen kotona. Mietittyäni miksi jäin kiinni moiseen tunteeseen tajusin, että näin pojassa itseni saman ikäisenä nuorena, samassa tilanteessa. Olin kokenut vastaavan tilanteen nuoruudessani monen monituista kertaa; kavereiden syödessä BigMacia, minun katsellessa vierestä muutama ropo taskussa, ehkä väittäen ettei minulla ollut nälkä. No ei varmaan ollutkaan, kotona oli aina kyllä jääkaappi täynnä ja ruoka valmiina, mutta eiväthän nuoret hampurilaisilla pelkästään ravinnontarpeen vuoksi käy. Se nyt vaan oli, ja on, "se juttu". Ja se nyt vaan oli, ja on niin, että toisilla taskurahoja piisaa ja toisilla ei. Vaikka en ollut mitenkään hyljeksitty kavereiden seurassa, niin kyllähän se ulkopuolisen olon välillä toi, kun ei ollut rahaa.
Parhaan ystäväni kanssa juttelimme juuri joulun aikaan siitä, miten oma tausta väistämättä vaikuttaa siihen, millaisena tämä maailma näyttäytyy. Ystäväni puhuu ”luokkahypyn” tehneistä, viitaten meihin työläisperheen vesoihin, jotka nyt olemme itse akateemisesti kouluttautuneita ja keskiluokkaista elämää viettäviä perheellisiä. Juttelimme siitä miten ystävämme, jotka eivät ole nähneet muuta kuin sen keskiluokkaisen elämän, eivät näe asioita välttämättä niin realistisesti kuin me, jotka katsomme maailmaa lapsuuden kokemustemme värittämien silmälasien läpi. Työkaverini pitivät ajatustani aterian tarjoamisesta jälkikäteen kerrottuna jalona, mutta eivät he varmaan edes huomanneet koko tilannetta. Minulle tuo tilanne oli ”aikahyppy” 30 vuoden takaiseen itseeni. Siinä istui sen pojan tilalla se nuori tyttö, joka yritti käyttäytyä niin kuin olisi täysin ok, että muut söivät ja hän ei.
Välillä huomaan reagoivani samalla tavalla, nuoren epävarman teinitytön tavoin, ihan typerissä tilanteissa. Jos työkaverini ovat lähteneet lounaalle porukalla ilman minua, vaikka koska olen ollut kiinni palaverissa tai koska muut ovat olleet samassa palaverissa ja lähteneet sillä porukalla syömään, näitä tilanteitahan riittää, niin epävarma teinityttö sisälläni muistaa sen tunteen, kun joku piti bileet, eikä minua oltu kutsuttu. (Tiedättehän sen leffoistakin tutun jaon suosittuihin tyttöihin ja niihin joita ei koskaan kutsuttu mihinkään. Ei sitä esiinny vain elokuvissa. Yleensä tuossakin jaottelussa osuutta näytteli raha, sillä niillä joilla oli varakkaimmat vanhemmat, oli muodikkaimmat vaatteet ja syvin etelän loman rusketus.) Ja sitten kun lounaan jälkeen joku kollegoista tulee käymään työhuoneessani ja harmittelee etten päässyt lounaalle, se aikuinen itsevarma nainen jolla on ihanat työkaverit ottaa taas mieleni ja ruumiini haltuunsa. Mutta ei hän asiasta työkavereille kerro. He ovat niitä, jotka olivat koulussakin suosittuja, eivätkä he ymmärtäisi. Eivätkä he tunne minusta muuta kuin tämänhetkisen minäni, jolla on koulutus ja hyvä työ ja merkkivaatteet. Mutta paras ystäväni, ”luokkahyppääjä” , ymmärtää.
Tämä ystävä, jolla on siis sama tausta kuin minulla, pohti jouluna miten hän saa omat lapsensa ymmärtämään elämän realiteetit kun hän on taipuvainen antamaan heille kaiken mitä he haluavat, koska hän ei itse niitä asioita lapsena saanut. Minä puolestani olen alkanut kertoa lapsuuden köyhyyskokemuksistani omille lapsilleni. Synttärilahjaostoksilla olen kertonut, miten itse jossakin vaiheessa synttärikutsujen määrän kasvaessa olin paketoinut yhdelle kaverille kotoa seinältä ottamani kukkataulun. Sekin tunne, kun syntymäpäiväsankari kaikkien niiden ihanien vaaleanpunaisten kynäsettien ja pehmopupujen jälkeen avasi puisen kukkatauluni, on syöpynyt mieleeni, vaikka päivänsankari näyttikin ihan aidosti ilahtuneelta. Samaten muistan ala-asteen luokan pikkujoulut, johon jokaisen piti tuoda paketti, ja sen tytön ilmeen joka avasi minun paketin. En viitsi edes kertoa sisältöä. Minun pelastukseni oli, että paketit laitettiin säkkiin anonyymina. Paketin tuoja ei koskaan paljastunut.
Enkä minä näitä tehnyt siksi ettenkö olisi voinut saada vanhemmiltani rahaa synttäri- tai pikkujoululahjoihin. Minä en pyytänyt. En muista koskaan pyytäneeni vanhemmilta myöskään Kaalimaan Kakaraa, jollainen kaikilla luokan tytöillä oli, osalla jopa kaksi, ja jotka (siis Kaalimaan Kakarat) tavattiin kutsua yhdessä vaiheessa ihan nimeltä syntymäpäiväkutsuille, koska nukeilla oli syntymätodistukset ja nimet. Sentään nuketonkin sai kutsun. Ilmeisesti vanhemmat ovat onnistuneet hoitamaan synttärit varsin tahdikkaasti, koska en koe synttäreillä joutuneeni ulkopuoliseksi siksi ettei minulla ole ollut sylissäni muotinukkea.
[Kiitos vieraskynälle oivaltavasta tekstistä! Pieni inhimillisyyden lisä ja ylimääräinen kädenojennus ei haittaisi ketään, eikä tekisi lommoa keskituloisenkaan elämään. Voisiko siitä ottaa jopa päivittäisen "Yksi hyvä teko päivässä” tavan? Tässä vielä tuore YLEn hyvä juttu aiheeseen liittyen. Heini]
”Sääli on sairautta”, sanoi työkaverini kun kerroin hänelle miksi olin ollut niin ajatuksissani lounaskeskustelujen ajan. Aluksi osallistuin keskusteluun ihan normaalisti, hampurilaisateriastani nauttien, mutta sitten tapahtui jotain, enkä pystynyt enää naureskelemaan työkaverien jutuille. Ravintolaan tuli iso lauma yläkouluikäisiä nuoria poikia keskellä päivää, ja he valloittivat loosimme vieressä olevan pitkän pöydän hampurilaisaterioineen ja juomineen. Vain yhdellä pojalla ei ollut edessään ateriaa. Kaikki muut söivät. Jostain muistojen syövereistä iski tajuntaani tuttu, kuristava tunne, ja olisin halunnut mennä pojan luokse ja tarjota hänelle aterian. Keräsin rohkeutta koko sen ajan kun työkaverit keskustelivat työasioista. Välillä vilkuilin pitkään pöytään, jossa poika yritti olla niin kuin olisi täysin normaalia ettei hänellä ollut edessään ateriaa - vaikka kaikilla muilla oli. Ketään seurueesta asia ei tuntunut haittaavan. Itse asiassa suurella osalla taisi olla kädessään kännykkä. Mutta ei tällä pojalla. En uskaltanut tehdä elettä auttaakseni, koska pelkäsin että se, ettei pojalla varmaan ollut rahaa, vain korostuisi entisestään ja tilanteesta voisi tulla pojalle vielä kiusallisempi. Selitin itselleni, että ehkä hänellä on erikoisruokavalio eikä hän voi syödä hampurilaisia. Sitten näin miten vastapäinen poika työnsi pojan eteen tarjottimensa ja loput ranskikset, ja tämä alkoi syödä niitä, ja kaduin etten vain toteuttanut ensimmäistä ajatustani mennä pojan luokse ja kysyä: ”Mitä saisi olla?”. Minä pelkuri.
Kurkkuani kuristi vielä töissäkin, ja työpäivän jälkeen kotona. Mietittyäni miksi jäin kiinni moiseen tunteeseen tajusin, että näin pojassa itseni saman ikäisenä nuorena, samassa tilanteessa. Olin kokenut vastaavan tilanteen nuoruudessani monen monituista kertaa; kavereiden syödessä BigMacia, minun katsellessa vierestä muutama ropo taskussa, ehkä väittäen ettei minulla ollut nälkä. No ei varmaan ollutkaan, kotona oli aina kyllä jääkaappi täynnä ja ruoka valmiina, mutta eiväthän nuoret hampurilaisilla pelkästään ravinnontarpeen vuoksi käy. Se nyt vaan oli, ja on, "se juttu". Ja se nyt vaan oli, ja on niin, että toisilla taskurahoja piisaa ja toisilla ei. Vaikka en ollut mitenkään hyljeksitty kavereiden seurassa, niin kyllähän se ulkopuolisen olon välillä toi, kun ei ollut rahaa.
Parhaan ystäväni kanssa juttelimme juuri joulun aikaan siitä, miten oma tausta väistämättä vaikuttaa siihen, millaisena tämä maailma näyttäytyy. Ystäväni puhuu ”luokkahypyn” tehneistä, viitaten meihin työläisperheen vesoihin, jotka nyt olemme itse akateemisesti kouluttautuneita ja keskiluokkaista elämää viettäviä perheellisiä. Juttelimme siitä miten ystävämme, jotka eivät ole nähneet muuta kuin sen keskiluokkaisen elämän, eivät näe asioita välttämättä niin realistisesti kuin me, jotka katsomme maailmaa lapsuuden kokemustemme värittämien silmälasien läpi. Työkaverini pitivät ajatustani aterian tarjoamisesta jälkikäteen kerrottuna jalona, mutta eivät he varmaan edes huomanneet koko tilannetta. Minulle tuo tilanne oli ”aikahyppy” 30 vuoden takaiseen itseeni. Siinä istui sen pojan tilalla se nuori tyttö, joka yritti käyttäytyä niin kuin olisi täysin ok, että muut söivät ja hän ei.
Välillä huomaan reagoivani samalla tavalla, nuoren epävarman teinitytön tavoin, ihan typerissä tilanteissa. Jos työkaverini ovat lähteneet lounaalle porukalla ilman minua, vaikka koska olen ollut kiinni palaverissa tai koska muut ovat olleet samassa palaverissa ja lähteneet sillä porukalla syömään, näitä tilanteitahan riittää, niin epävarma teinityttö sisälläni muistaa sen tunteen, kun joku piti bileet, eikä minua oltu kutsuttu. (Tiedättehän sen leffoistakin tutun jaon suosittuihin tyttöihin ja niihin joita ei koskaan kutsuttu mihinkään. Ei sitä esiinny vain elokuvissa. Yleensä tuossakin jaottelussa osuutta näytteli raha, sillä niillä joilla oli varakkaimmat vanhemmat, oli muodikkaimmat vaatteet ja syvin etelän loman rusketus.) Ja sitten kun lounaan jälkeen joku kollegoista tulee käymään työhuoneessani ja harmittelee etten päässyt lounaalle, se aikuinen itsevarma nainen jolla on ihanat työkaverit ottaa taas mieleni ja ruumiini haltuunsa. Mutta ei hän asiasta työkavereille kerro. He ovat niitä, jotka olivat koulussakin suosittuja, eivätkä he ymmärtäisi. Eivätkä he tunne minusta muuta kuin tämänhetkisen minäni, jolla on koulutus ja hyvä työ ja merkkivaatteet. Mutta paras ystäväni, ”luokkahyppääjä” , ymmärtää.
Tämä ystävä, jolla on siis sama tausta kuin minulla, pohti jouluna miten hän saa omat lapsensa ymmärtämään elämän realiteetit kun hän on taipuvainen antamaan heille kaiken mitä he haluavat, koska hän ei itse niitä asioita lapsena saanut. Minä puolestani olen alkanut kertoa lapsuuden köyhyyskokemuksistani omille lapsilleni. Synttärilahjaostoksilla olen kertonut, miten itse jossakin vaiheessa synttärikutsujen määrän kasvaessa olin paketoinut yhdelle kaverille kotoa seinältä ottamani kukkataulun. Sekin tunne, kun syntymäpäiväsankari kaikkien niiden ihanien vaaleanpunaisten kynäsettien ja pehmopupujen jälkeen avasi puisen kukkatauluni, on syöpynyt mieleeni, vaikka päivänsankari näyttikin ihan aidosti ilahtuneelta. Samaten muistan ala-asteen luokan pikkujoulut, johon jokaisen piti tuoda paketti, ja sen tytön ilmeen joka avasi minun paketin. En viitsi edes kertoa sisältöä. Minun pelastukseni oli, että paketit laitettiin säkkiin anonyymina. Paketin tuoja ei koskaan paljastunut.
Enkä minä näitä tehnyt siksi ettenkö olisi voinut saada vanhemmiltani rahaa synttäri- tai pikkujoululahjoihin. Minä en pyytänyt. En muista koskaan pyytäneeni vanhemmilta myöskään Kaalimaan Kakaraa, jollainen kaikilla luokan tytöillä oli, osalla jopa kaksi, ja jotka (siis Kaalimaan Kakarat) tavattiin kutsua yhdessä vaiheessa ihan nimeltä syntymäpäiväkutsuille, koska nukeilla oli syntymätodistukset ja nimet. Sentään nuketonkin sai kutsun. Ilmeisesti vanhemmat ovat onnistuneet hoitamaan synttärit varsin tahdikkaasti, koska en koe synttäreillä joutuneeni ulkopuoliseksi siksi ettei minulla ole ollut sylissäni muotinukkea.
Niin, vanhemmat. He ovat ihan olennaisessa roolissa niissä ulkopuolisuuden tuntemusten luomisissa. Syntymäpäiväkutsut, silloin kun kaikkia ei voi kutsua, pitäisi pystyä hoitamaan muutoin kuin luokassa henkilökohtaisesti jaellen. Päiväkodeissa tähän käytäntöön onkin puututtu, kieltämällä kutsujen tuominen päiväkotiin mikäli kaikkia ei kutsuta. Melko lähellä oleva ihminen – perheen isä – sanoi kerran että ”kyllähän nyt vähän täytyy katsoa ketä synttäreille kutsuu”. Sieltähän se lastenkin asenne kumpuaa. Kuinka monta kertaa some on täyttynyt sydäntäsärkevistä äitien päivityksistä lapsista, joita kukaan ei koskaan ole kutsunut synttäreille tai mikä pahempaa, kenen synttäreille kukaan ei ole tullut. Kuka vanhempi antaa lapsensa jäädä ilman hyväksyttävää syytä pois syntymäpäiviltä, erityisesti jos kutsuja on lapsi jonka tiedetään olevan ns. ulkopuolinen? Haloo, aikuiset! Väitän – ja tämän läheisen ihmisen kohdalla asia on juuri näin – että nämä aikuiset ovat niitä kultalusikka suussa syntyneitä, jotka eivät ole koskaan elämässään joutuneet kokemaan ulkopuolisuuden tunnetta. Ikävää on, että lapset kopioivat tapansa omilta vanhemmiltaan, ja niin kauan kuin aikuiset näitä jaotteluja viljelevät, niin kauan on ulkopuolisia.
Sitä oppii aika hyvin aistimaan perheen rahatilanteen, ja sopeutumaan siihen – vaikka sitten sanomalla hampurilaisravintolassa ettei ole nälkä. Silloin kun rahaa ei oikeasti ole, sitä on aika vaikeaa sanoa ääneen. Niin myös omille lapsilleen. Ja nyt kun sitä rahaa vuosikymmenten työskentelyn jälkeen jonkin verran on jäänyt säästöön, niin sitäkään ei haluaisi sanoa ääneen, etenkään lapsilleen. Joskus lapset kysyvät minulta että onko meillä äiti tähän varaa. En ole mielestäni pihi, mutta en myöskään levittele rahoja ja osta lapsille kaikkea mitä he haluavat. Välillä saan kuulla miten ”toisten vanhemmat ovat paljon anteliaampia”, mutta koen että niin kauan kun lapsilla on nykyaikaiset puhelimet ja pelikonsolit, niitä ei tarvitse koko ajan päivittää uusimpiin vain siksi että muillakin on. Pidän sitä karhunpalveluksena lapselle, jos antaa heille kaiken mitä he haluavat, vaikka siihen olisi varaakin. Ja varsinkin jos ei ole. Tiedän tällaisiakin tapauksia. Omilla lapsillani on käytössä enemmän rahaa kuin minulla oli koskaan (ja heidän sairastuessa vien heidät yksityiselle lääkäriasemalle ja saan lääkerahat vakuutuksesta), mutta toivoakseni olen onnistunut opettamaan heille myös sen, ettei raha kasva puussa ja että jokaisen ropposen eteen on jouduttu tekemään töitä.
Sitä oppii aika hyvin aistimaan perheen rahatilanteen, ja sopeutumaan siihen – vaikka sitten sanomalla hampurilaisravintolassa ettei ole nälkä. Silloin kun rahaa ei oikeasti ole, sitä on aika vaikeaa sanoa ääneen. Niin myös omille lapsilleen. Ja nyt kun sitä rahaa vuosikymmenten työskentelyn jälkeen jonkin verran on jäänyt säästöön, niin sitäkään ei haluaisi sanoa ääneen, etenkään lapsilleen. Joskus lapset kysyvät minulta että onko meillä äiti tähän varaa. En ole mielestäni pihi, mutta en myöskään levittele rahoja ja osta lapsille kaikkea mitä he haluavat. Välillä saan kuulla miten ”toisten vanhemmat ovat paljon anteliaampia”, mutta koen että niin kauan kun lapsilla on nykyaikaiset puhelimet ja pelikonsolit, niitä ei tarvitse koko ajan päivittää uusimpiin vain siksi että muillakin on. Pidän sitä karhunpalveluksena lapselle, jos antaa heille kaiken mitä he haluavat, vaikka siihen olisi varaakin. Ja varsinkin jos ei ole. Tiedän tällaisiakin tapauksia. Omilla lapsillani on käytössä enemmän rahaa kuin minulla oli koskaan (ja heidän sairastuessa vien heidät yksityiselle lääkäriasemalle ja saan lääkerahat vakuutuksesta), mutta toivoakseni olen onnistunut opettamaan heille myös sen, ettei raha kasva puussa ja että jokaisen ropposen eteen on jouduttu tekemään töitä.
Niin kuin onkin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tehdä töitä, 15-vuotiaasta asti. Oma tyttäreni täyttää ensi kesänä 15, mutta en oleta hänen hakevan – saati saavan – vielä kesätöitä. Toivottavasti hän joku päivä saa töitä, ja oppii niitä tekemään. Lasteni ystäväpiirissä on jo nyt lapsia, jotka eivät ole nähneet muuta kuin vanhempiensa työttömyyden. Mistä nämä lapset saavat työnteon mallin? Syrjäytyneitä he ovat jo nyt. Harrastukset maksavat liikaa, jotta voisi laulaa, soittaa jotain instrumenttia tai urheilla. Kuoromatkat maksavat, leirikoulut maksavat. Musiikkiluokista luovutaan, kustannussyistä, ja hallitus katselee asiaa mustien, läpinäkymättömien lasiensa läpi. Nuo säästyneet kustannukset näkyvät myöhemmin nuorten mielenterveysongelmina ja syrjäytymisinä.
Me katselemme maailmaa niiden lasien läpi, jotka meille on lapsuudessamme annettu. Maailma ympärillämme muuttuu mutta saamamme lasit pysyvät - minäkin tulen todennäköisesti jatkossakin peilaamaan maailmaa omien lapsuuden kokemusteni kautta. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. On myös niitä (kuten Heini), jotka ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, mutta jotka katsovat silti maailmaa empatian värittämin tunneälylasein. Luojan kiitos heille, sillä he ja heidän lapsensa luovat toivoa siihen että kahtiajaottelu yhteiskunnassa vähenee. Mutta niin kauan kuin on niitä, jotka erottelevat ”jyvät akanoista” jo lasten syntymäpäiväkutsuilla, ja vallanpitäjiä jotka tekevät järjettömiä säästöpäätöksiä koska he ovat täysin irtaantuneet yhteiskunnan realiteeteista, niin kauan on ulkopuolisia.
Me katselemme maailmaa niiden lasien läpi, jotka meille on lapsuudessamme annettu. Maailma ympärillämme muuttuu mutta saamamme lasit pysyvät - minäkin tulen todennäköisesti jatkossakin peilaamaan maailmaa omien lapsuuden kokemusteni kautta. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. On myös niitä (kuten Heini), jotka ovat eläneet keskiluokkaisen lapsuuden, mutta jotka katsovat silti maailmaa empatian värittämin tunneälylasein. Luojan kiitos heille, sillä he ja heidän lapsensa luovat toivoa siihen että kahtiajaottelu yhteiskunnassa vähenee. Mutta niin kauan kuin on niitä, jotka erottelevat ”jyvät akanoista” jo lasten syntymäpäiväkutsuilla, ja vallanpitäjiä jotka tekevät järjettömiä säästöpäätöksiä koska he ovat täysin irtaantuneet yhteiskunnan realiteeteista, niin kauan on ulkopuolisia.
Believe me or not, ”Truth is out there”.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!