On elämä maraton
VIERAILEVANA BLOGISTINA “ELÄMÄN MARATOONARI”
”On elämä maraton – alkumetreiltä maaliin mun kovaa juostava on”, laulaa Kaija Koo. Elämä on maraton, jonka pituuteen ei voi vaikuttaa. Sen sijaan parisuhde on maraton, jonka pituus on ennen kaikkea tahdon asia.
Olen tänä keväänä saanut seurata pitkässä parisuhteessa elävän opiskeluaikojen tuttuni FB-päivityksiä hänen ja miehensä kuukausittaisilta deiteiltä, jotka perustuvat tuttavani miehelleen antamaan joululahjaan: Tänä vuonna joka kuukausi he tekevät yhdessä jotakin sellaista, mitä he eivät ole koskaan aiemmin (yhdessä) tehneet. Kerroin tästä miehelleni ollessamme perheemme kanssa katsomassa kesäkuisen Paavo Nurmen maratonin lähtöä, ja hän totesi, että emme ole juosseet koskaan yhdessä maratonia. No joo, emme myöskään erikseen. Ainoa vain, että vain toinen meistä juoksee ja toiselta – selkäleikatulta mieheltäni – se on kiellettyä.
Sittemmin aloin miettiä asiaa. Me emme ehkä ole JUOSSEET yhdessä maratonia tai puolikasta, mutta me olemme kyllä KULKENEET yhdessä puolimaratonin, vuosissa. Elokuun lopussa tulee nimittäin täyteen 21 vuotta ensitapaamisestamme, josta lähtien olemme kulkeneet jotakuinkin samaa matkaa tätä elämän maratoniamme. Tuo aika on itse asiassa puolet meidän kummankin elämästämme, joten aloin oikein miettiä tätä juoksuamme.
Puolikkaamme lähtöhetkellä tunnelma oli vähintään yhtä henkeäsalpaava kuin Paavo Nurmen lähtöviivalla, jänisten erivärisine ilmapalloineen ja odottavine tunnelmineen. Siinä vaiheessa ei varmaan oikein vielä tiennyt miten pitkä taival oli edessä, tai juostaisiinko se yhdessä alusta loppuun. Kuntoa ja nuoruuden intoahan ei puuttunut. Jos vain loukkaantumisilta vältyttäisiin, ehkä se taival taittuisi. No, eihän niiltä vältytty. Se yksi selkä leikattiin, mutta juoksu jatkui; ja vauhdissa on synnytetty pari lastakin. Yksi koirakin juoksi rinnalla 13,5 vuoden taipaleen. Matkan varrella on jouduttu näkemään myös läheisten ihmisten juoksujen loppuja, heidän elämänsä maratoneilla.
Olosuhteet tällä taipaleella ovat vaihdelleet kuin säätila Suomen kesässä. Välillä on paistanut ja välillä myrskynnyt, ja taivas lyönyt tulta. Mutta Kari Tapion sanoin: ”Myrskyn jälkeen on poutasää.” Niin on ollut. Työmatkapyöräilyn suhteen tituleeraan itseäni hyvän sään pyöräilijäksi, mutta maraton-säätä ei voi valita.
Sponsoripaidatkin ovat vaihtuneet työpaikkojen vaihdosten myötä, mutta tämä tiimi on säilynyt. Välillä toinen on juossut edempänä, toista perässään vetäen, tai sitten se toinen on vaan tullut perässä siellä imussa. Voi olla, että toinen on myös työntänyt toista edellään, mutta pääasiallisesti askelet ovat kulkeneet rinnakkain ja ainakin niin että toinen on koko ajan näköetäisyydellä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” – juoksutiimiä ei ole vaihdettu.
En ole mikään pitkän matkan juoksija. Juostuani ensimmäistä kertaa 10 km asuinkaupunkini syysmaratonilla, mietin maalissa että kuka hullu lähtee vielä toiselle kierrokselle, puolikasta taittamaan. Nyt lähestyn puolikkaan maalisuoraa ja tästä kai pitäisi jatkaa nyt toiselle puolikkaalle? Tämä on nyt se tahdon asia. Etenemisvauhti tuskin tulee olemaan sama kuin ensimmäisellä puolikkaalla, mutta olenko tyytyväinen tiimiini? Juhlimmeko tätä ensimmäistä puolikkaan saavuttamista yhdessä vai erikseen? Olemmeko valmiita treenaamaan juoksukuntoa ja –kestävyyttä myös seuraavaa etappia varten? Entä olemmeko valmiita auttamaan toisemme yli maaliviivan?
”On elämä maraton – alkumetreiltä maaliin mun kovaa juostava on”, laulaa Kaija Koo. Elämä on maraton, jonka pituuteen ei voi vaikuttaa. Sen sijaan parisuhde on maraton, jonka pituus on ennen kaikkea tahdon asia.
Olen tänä keväänä saanut seurata pitkässä parisuhteessa elävän opiskeluaikojen tuttuni FB-päivityksiä hänen ja miehensä kuukausittaisilta deiteiltä, jotka perustuvat tuttavani miehelleen antamaan joululahjaan: Tänä vuonna joka kuukausi he tekevät yhdessä jotakin sellaista, mitä he eivät ole koskaan aiemmin (yhdessä) tehneet. Kerroin tästä miehelleni ollessamme perheemme kanssa katsomassa kesäkuisen Paavo Nurmen maratonin lähtöä, ja hän totesi, että emme ole juosseet koskaan yhdessä maratonia. No joo, emme myöskään erikseen. Ainoa vain, että vain toinen meistä juoksee ja toiselta – selkäleikatulta mieheltäni – se on kiellettyä.
Sittemmin aloin miettiä asiaa. Me emme ehkä ole JUOSSEET yhdessä maratonia tai puolikasta, mutta me olemme kyllä KULKENEET yhdessä puolimaratonin, vuosissa. Elokuun lopussa tulee nimittäin täyteen 21 vuotta ensitapaamisestamme, josta lähtien olemme kulkeneet jotakuinkin samaa matkaa tätä elämän maratoniamme. Tuo aika on itse asiassa puolet meidän kummankin elämästämme, joten aloin oikein miettiä tätä juoksuamme.
Puolikkaamme lähtöhetkellä tunnelma oli vähintään yhtä henkeäsalpaava kuin Paavo Nurmen lähtöviivalla, jänisten erivärisine ilmapalloineen ja odottavine tunnelmineen. Siinä vaiheessa ei varmaan oikein vielä tiennyt miten pitkä taival oli edessä, tai juostaisiinko se yhdessä alusta loppuun. Kuntoa ja nuoruuden intoahan ei puuttunut. Jos vain loukkaantumisilta vältyttäisiin, ehkä se taival taittuisi. No, eihän niiltä vältytty. Se yksi selkä leikattiin, mutta juoksu jatkui; ja vauhdissa on synnytetty pari lastakin. Yksi koirakin juoksi rinnalla 13,5 vuoden taipaleen. Matkan varrella on jouduttu näkemään myös läheisten ihmisten juoksujen loppuja, heidän elämänsä maratoneilla.
Olosuhteet tällä taipaleella ovat vaihdelleet kuin säätila Suomen kesässä. Välillä on paistanut ja välillä myrskynnyt, ja taivas lyönyt tulta. Mutta Kari Tapion sanoin: ”Myrskyn jälkeen on poutasää.” Niin on ollut. Työmatkapyöräilyn suhteen tituleeraan itseäni hyvän sään pyöräilijäksi, mutta maraton-säätä ei voi valita.
Sponsoripaidatkin ovat vaihtuneet työpaikkojen vaihdosten myötä, mutta tämä tiimi on säilynyt. Välillä toinen on juossut edempänä, toista perässään vetäen, tai sitten se toinen on vaan tullut perässä siellä imussa. Voi olla, että toinen on myös työntänyt toista edellään, mutta pääasiallisesti askelet ovat kulkeneet rinnakkain ja ainakin niin että toinen on koko ajan näköetäisyydellä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” – juoksutiimiä ei ole vaihdettu.
En ole mikään pitkän matkan juoksija. Juostuani ensimmäistä kertaa 10 km asuinkaupunkini syysmaratonilla, mietin maalissa että kuka hullu lähtee vielä toiselle kierrokselle, puolikasta taittamaan. Nyt lähestyn puolikkaan maalisuoraa ja tästä kai pitäisi jatkaa nyt toiselle puolikkaalle? Tämä on nyt se tahdon asia. Etenemisvauhti tuskin tulee olemaan sama kuin ensimmäisellä puolikkaalla, mutta olenko tyytyväinen tiimiini? Juhlimmeko tätä ensimmäistä puolikkaan saavuttamista yhdessä vai erikseen? Olemmeko valmiita treenaamaan juoksukuntoa ja –kestävyyttä myös seuraavaa etappia varten? Entä olemmeko valmiita auttamaan toisemme yli maaliviivan?
Elämän maratonin pituudesta ei voi koskaan tietää, mutta jos elinvuosia riittää, juoksemmeko ne läpi yhdessä? Noin yleisesti ottaen, moni varmaan tässä vaiheessa vaihtaisi hetkeksi sprinttilajeihin ja palaisi pitkiin matkoihin myöhemmin, mahdollisesti uudessa tiimissä. Mutta paraneeko tiimi vaihtamalla? Tuoko juoksukisan vaihdos piristystä elämään? Tottakai maisemanvaihdos on aina hyväksi mutta jos ajattelee pitkällä tähtäimellä, eikö se, että tietää ja tuntee jo juoksureitin ylä- ja alamäet ja osaa varautua niihin, vain paranna suoritusta edelliseen kierrokseen verrattuna?
Ja ainahan voi tehdä jonkin asian toisin – vaikka juosta myötätuulessa takaperin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!