Juissii

Olen huomannut ahdistuvani aika tavalla, jos lähelläni on ihminen, joka vaatii minun läsnäoloani 24/7. En pysty olemaan koko ajan läsnä, koko ajan jollekin olemassa. Tarvin omaakin aikaa, yksin olemista ja puuhailemista. Olen aina nauttinut matkoista, leffoista ja menemisistä myös yksin. Olen jokinlainen symbioottinen erakko. Kaikkeen en aina tarvitse toista ihmistä, mutta jonkun olisi ihana olla kuitenkin se kaikista tärkein, joka eläisi elämäänsä samaa matkaa. Ei kylki kyljessä koko ajan, vaan samaan suuntaan, sovitellen. Käsi kädessä, vaikka välillä vähän kauempanakin.

Jos toinen ihminen on läsnä, samassa tilassa, kuulomatkan päässä, monitoroin jollain tasolla ilmapiiriä koko ajan. Tunnen helposti jonkinlaista painetta miettiä miten toinen voisi paremmin, mitä minun pitäisi tehdä, odotetaanko minulta jotain. Onkohan toisella nälkä, kylmä, mukavaa, hyvä mieli vai painaako ajatuksiaan joku. Vaatii paljon aikaa ja yhteistä historiaa, että osaan löysätä hieman ja ottaa yhteiselon rennommin. Luottaa siihen, että toisen on hyvä, vaikka vain olen. Että toinen osaa ottaa vastuun omasta onnellisuudestaan, minun vierelläni. Pyytää ja vinkata, jos jotain on vailla. Ilman että minun pitäisi tehdä aloite, älytä ja ennakoida.

Sillä tätä ei useinkaan tapahdu. Olen niin kyllästynyt näihin ääneen lausumattomiin viesteihin, jotka minun pitäisi ymmärtää kuin taikaiskusta. Olen kyllästynyt miehiin, jotka tarvitsevat minut kainalosauvakseen kävelläkseen eteenpäin. Olen kyllästynyt MeidänKupla -suhteisiin, joissa halutaan omistaa, hallita ja kontrolloida. Tukahduttaa. Imeä minusta kaikki mehut. Hengittää niin lähellä, että ainoa mitä vedät keuhkoihisi on toisen hiilidioksidi.

Onko olemassa parisuhteita, joissa itsenäiset, toisiinsa luottavat aikuiset osaisivat olla yhdessä ilmavasti, nauttien läheisyydestä ilman että toisen fyysinen läheisyys on jokahetkinen pakko? Mielestäni henkinen läheisyys on miljoona kertaa tärkeämpää, ja sen tuntee matkankin päästä. Fyysisesti lähellä, mutta ymmärtämättömänä, saa tukehtumaan. Läheisriippuvaisuus tukahduttaa kaiken kauniin.

Haluaisin ihmisen elämääni, mutten omakseni. Haluaisin vierelleni itsenäisen ihmisen, en itsensä uhraavaa suorittajaa tai hyväksyntää hakevaa marttyyria, jolle mikään ei kuitenkaan ole tarpeeksi, hyvää, eikä riittävästi. Minua ei tarvi pelastaa, enkä ole autettava, minä pärjään myös yksin. Mutta osaan myös ottaa apua vastaan ja olen mielelläni autettavana. Mutta en "tarvi" sitä. Tarvin läheisyyttä, en pelastusta. Miksi sitä on niin vaikeaa hyväksyä? Miten naisen vahvuus ja itsenäisyys voivat edelleenkin olla jotain niin uhkaavaa ja pelottavaa? Miten kunnioittava käyttäytyminen tuntuu olevan niin vaikeaa silloin, kun ei voikaan katsoa naistaan alaspäin? Eikö tasavertainen ole tasa-arvoisen yhteiskunnan tavoitelluin ideaali?


"Honey - älä vedä musta kaikkee juissii, mä haluun vain lempeästi rakastaa."



- - -



Tuntuuko sinusta, että aina annat enemmän kuin saat?
Ihmetteletkö mikseivät muut näe sinun tarpeitasi yhtä hyvin kuin sinä heidän?
Vihaatko kritiikkiä, puolustaudutko helposti?
Suututko, jos apusi ei kelpaa?
Tunnetko olevasi vastuussa muiden tunteista?
Haetko jatkuvasti hoivaa ja hyväksyntää?

Nämä ja muita pohdintoja löytyy täältä:
Läheisriippuvaiset ry: http://laheisriippuvaiset.com
Oireet.fi: http://www.oireet.fi/laheisriippuvuus.html
Terapiatalo: http://terapiatalo.com/blogi/monimutkainen-laheisriippuvuus/