Puoliksi vastuuton

En ole koskaan pelännyt olla yksin. Yksin oleminen on ihan eri asia kuin olla yksinäinen. Yhden hengen taloudet -blogissa tiivistetään mielestäni erinomaisesti yksin asumisen syitä ja seurauksia. Olen vahvasti samaa mieltä siitä, että vaatii henkistä vahvuutta ja elämänhallintaa asua yksin, vastata kaikesta yksin. Ettei se toinen ole siinä vain siksi, että joku pitää olla. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö olisi valtavasti tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Paljon sosiaalista elämää ja kiinteitä ihmissuhteita. Vaikka kuinka onkin kiva käpertyä jonkun syliin juuri nukahtamisen kynnyksellä, on unessa silti yksin. Vaikka elokuvaa onkin mukava analysoida jälkikäteen, on elokuvaa katsoessaan silti tunteidensa keskellä yksin. Töihin mennään yksin, elämään ihan omaa erillistä elämää, eikä työasioita monestikaan saa edes ulkopuolisten kanssa keskustella. Yksin asuva voi olla jopa vähemmän yksinäinen kuin parisuhteessa elävä, sillä aidosti kuuntelevat läheiset valikoituvat lähellä olemisen tahdon, eikä saman katon perusteella.

Kuitenkin, jos rakoilevan parisuhteen haluaisi pelastaa, olen usein ajatellut ns. vastuuviikkomallia. En oikein ymmärrä miksi "vastataan yhdessä kaikesta" -tilanteesta tulisi suoraan hypätä ihan erillisiin elämiin, joissa saman kahvipöydän äärellä istuminenkin on epäsopivaa. Miksei ennen avioeroa voisi kokeilla vähän erillisempiä elämiä? Ottaa käyttöön vastuuviikot, kuten yhteishuoltajuudessa, mutta silti uskollisena toisilleen, saman katon alla. Luulen että ainakin naisen ahdistusta moinen järjestely auttaisi kummasti. Joutuisi luopumaan kaiken säätämisestä, pakotettuna antamaan aikaa myös itselleen, ilman toisen mielipidevaltaa tai kommentointimahdollisuutta tekemistensä järkevyydestä. Olisi tilaa vanhoille ystäville, omalle ajalle, omille mielihaluille. Spontaanisuudelle! Hiljaisuudelle ja omannäköiselle arkihulluudelle. Äidit ovat pikkulapsivaiheessa niin kauan perhepyörityksen pauloissa, ettei vastuista irtaantuminen useinkaan ole helppoa. Oman tilan ottaminen, omasta jaksamisestaan huolehtiminen kun on kuitenkin kaikille se ensisijainen velvollisuus.

Sillä jos äiti tai isä ei jaksa, ei perheellä ole tulevaisuutta perheenä. Oman kodin pitäisi aina olla se voimaannuttava paikka. Mutta miten voimaannut, jos koskaan ei ole lupa olla aidosti omannäköinen. Olemisen vapaus parisuhteessa on timantti, jota ei pitäisi koskaan hukata. Sen vapauden taas löytäessään on mieletöntä huomata, kuinka totutut mallit murenevat ja kauneutta löytää ihan uusista paikoista. Kun ei ole tarvetta määritellä ympärillään olevia ihmisiä enää niihin vanhoihin lokeroihin, vaan näkee heidän kiehtovan erilaisuuden. Ja osaa nauttia niistä uusista tunteista ja havahtumisista tuomitsematta niitä heti vääriksi. Kun on lupa rakastua ihan uudenlaisiin ihmisiin, tuntea ihan erinlaisia voimia, energioita, ilon lähteitä. Nähdä vanhan ajattelumallinsa rajallisuus. Kun ymmärtää, että myös muunlaisessa on jotain uutta hyvää. Jotain jota aikaisemmin ei ole koskaan osannut nähdä.

Aikuisuudessa tulee vaihe, jolloin väistämättä etsii itseään uudelleen. Jokaiselle ihmiselle tulisi suoda se uuden löytämisen riemu, ihan vanhuuteen asti. Joitain se vie joskus ihan uusille urille, jotkut löytävät sen vähemmillä uuden elämän palikoilla. Mutta uteliaisuuden elämään soisi jatkuvan myös tuolla toisella elämän puolikkaalla. Sillä hemmetti, onhan se upeaa. Elämä. Ja ihmiset.

On niin monia tapoja elää. Niin yhdessä kuin erikseen. Ja on ihanaa rakentaa sitä omannäköistä tapaa, löytää itsensä uudelleen. Ilman tuomintaa tai muiden asettamia rajoitteita. Sillä kukaan muuhan ei elä juuri sinun elämääsi. Olet siitä ihan itse vastuussa. Ja se vastuu on ihan parasta voimaa.