Yksin
Epätoivottua yksinäisyyttä voi olla yllättävänkin lähellä. Yksinäisyyden kokemus voi olla todella kipeä ulkoisesti hyvinvoiville, arjessa näkemillesi ihmisille. Sille naapurin Liisalle, joka ei ole enää aikoihin saanut henkistä yhteyttä mieheensä ja jolle murkkuikäiset lapsensakin vain tiuskivat. Pekalle, jonka nuoruuden kaverit eivät asu enää samalla paikkakunnalla, ja joka ei enää aikuisiällä osaa oikein tutustua uusiin ihmisiin. Maijalle, jonka suku on aina ollut etäinen, eikä lähellä ole enää ketään, jolle hädän hetkellä ensimmäisenä soittaisi. Makelle, jolla on hyviä kavereita joka lähtöön, mutta ei ketään kenelle puhua kipeistä asioista ääneen. Riitalle, joka ei enää mahdu perheellisten kavereidensa rientoihin mukaan, jota ei kutsuta, jonka kutsuille ei kukaan tule. Pirjolle, jonka lapsetkaan eivät enää ruuhkavuosinaan kylässä kerkeä käymään.
Kenen numeron puhelinluettelossasi sinä laitat ICE-numeroksi? Mitä jos sinulla ei ole ketään, kenelle itkeä aamuyön tunteina, kun kaadut yksin kotona portaissa. Kun kukaan ei huolestu hyvinvoinnistasi, jos et ilmestykään tavanomaiselle jumppatunnillesi, aamukahville, lähikauppaan. Mitä jos kukaan ei tiedä, missä sinun pitäisi olla, eikä kukaan oikeastaan edes välitä? Jos kaikilla tuntuu olevan ystäväringeissään jo kymmeniä ihania ja mukavia ihmisiä, etkä sinä tunnu koskaan saavan aitoa läsnäoloa edes hetkeksi.
Monet yksinäiset tuntevat itsensä erityisen yksinäisiksi juuri keskellä muita ihmisiä. Yksinäisyys onkin eniten henkisen kumppanin puuttumista. Sitä kaikista lähimmän luotetun puutetta. Sitä yhtä tai kahta ihan tärkeintä ihmistä, kenelle soittaa ja ilmoittaa riemun ja surun tunteet, juuri niin tuoreina ja ajassa kiinni, kuin mahdollista. Ihmistä, joka ensimmäisenä on läsnä ja mielessä.
Ihmiset kaipaavat henkistä läheisyyttä eri tasoilla. Joillekin tuntuu riittävän vain ihminen saman katon alla. "Se nainen joka meillä asuu" on miehelle joskus ihan tarpeeksi. Kunhan siinä värkkää omiansa ja silloin tällöin antaa. Tai mies, joka hoitaa kodin tekniikan ja tankkaa auton on hyvä olla olemassa, "kun en minä yksinkään enää pärjäisi".
Minulle yksinäisyys on jotain kipeämpää. Se, ettei ole sitä yhtä sielunkumppania ihan syvällä sinussa kiinni, on kuin olisi aavikolla ilman vettä. Voin hyvin ymmärtää vanhoja pariskuntia, joissa kumppanin kuoltua toinenkin luovuttaa elämänkipinänsä. Kenelle sinä juttelet arkesi, jos puolet elävää sinuutta katoaa? Yksinäisyys on tärkein asia, joka vie ihmiseltä innon elää.
Eniten minua kuitenkin koskettavat nuorten kokemat syrjäytymisen tunteet. Se, että jo liian aikaisin joudutaan taistelemaan aivan yksin. Hain lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen vapaaehtoiseksi, ja toivon todella että voisin antaa edes hieman aikaani hyvään. Olla äänenä ja tukena, kun oma verkosto liian isoine reikineen tiputtaa alas hiekalle, ei kannattele, eikä pidä pinnalla.
Kenen numeron puhelinluettelossasi sinä laitat ICE-numeroksi? Mitä jos sinulla ei ole ketään, kenelle itkeä aamuyön tunteina, kun kaadut yksin kotona portaissa. Kun kukaan ei huolestu hyvinvoinnistasi, jos et ilmestykään tavanomaiselle jumppatunnillesi, aamukahville, lähikauppaan. Mitä jos kukaan ei tiedä, missä sinun pitäisi olla, eikä kukaan oikeastaan edes välitä? Jos kaikilla tuntuu olevan ystäväringeissään jo kymmeniä ihania ja mukavia ihmisiä, etkä sinä tunnu koskaan saavan aitoa läsnäoloa edes hetkeksi.
Monet yksinäiset tuntevat itsensä erityisen yksinäisiksi juuri keskellä muita ihmisiä. Yksinäisyys onkin eniten henkisen kumppanin puuttumista. Sitä kaikista lähimmän luotetun puutetta. Sitä yhtä tai kahta ihan tärkeintä ihmistä, kenelle soittaa ja ilmoittaa riemun ja surun tunteet, juuri niin tuoreina ja ajassa kiinni, kuin mahdollista. Ihmistä, joka ensimmäisenä on läsnä ja mielessä.
Ihmiset kaipaavat henkistä läheisyyttä eri tasoilla. Joillekin tuntuu riittävän vain ihminen saman katon alla. "Se nainen joka meillä asuu" on miehelle joskus ihan tarpeeksi. Kunhan siinä värkkää omiansa ja silloin tällöin antaa. Tai mies, joka hoitaa kodin tekniikan ja tankkaa auton on hyvä olla olemassa, "kun en minä yksinkään enää pärjäisi".
Minulle yksinäisyys on jotain kipeämpää. Se, ettei ole sitä yhtä sielunkumppania ihan syvällä sinussa kiinni, on kuin olisi aavikolla ilman vettä. Voin hyvin ymmärtää vanhoja pariskuntia, joissa kumppanin kuoltua toinenkin luovuttaa elämänkipinänsä. Kenelle sinä juttelet arkesi, jos puolet elävää sinuutta katoaa? Yksinäisyys on tärkein asia, joka vie ihmiseltä innon elää.
Eniten minua kuitenkin koskettavat nuorten kokemat syrjäytymisen tunteet. Se, että jo liian aikaisin joudutaan taistelemaan aivan yksin. Hain lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen vapaaehtoiseksi, ja toivon todella että voisin antaa edes hieman aikaani hyvään. Olla äänenä ja tukena, kun oma verkosto liian isoine reikineen tiputtaa alas hiekalle, ei kannattele, eikä pidä pinnalla.
Mitä konkreettista sinä voisit tehdä yksinäisyyden poistamiseksi läheltäsi?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!