Älä masennu, älä masenna...

On ihan hullua, että pikkulapsi voi sairastua masennukseen! Vaan niin näköjään voi. Olin ihan tyrmistynyt hesarin taannoisesta jutusta (27.3.2014), joka käsitteli vakavan masennuksen saaneita alle kouluikäisiä lapsia. "Kun vanhempi on masentunut, lapsi alkaa pelätä tämän puolesta…" Epäilemättä juuri näin, mutta että ihan diagnosoituun masennukseen asti?

Tulee väistämättä sellainen olo, että pahaan kriisiin joutuneelle aikuiselle pitäisi jo yhteiskunnankin turvin taata mahdollisuus olla osa-aikaisesti etäämmällä myös lapsistaan, jottei henkinen paha tartu. Purkaa pahaa oloaan, nukkua väsymystään, kursia itseään rauhassa kokoon, lasten katseilta suojassa. Kriisiapua pitäisi antaa välittömästi, joko lastenhoidon tai kotipalvelun turvin, ellei pahaa oloa pysty millään pitämään kotoa pois, edes hetkittäin. Jokatapauksessa jonkinlaista apua tarvitaan ihan aina, kun kriisi kohtaa. Ja läheskään kaikilla ei edes ole tukiverkkoja sitä antamassa. Ei välttämättä yhtä ainoaa ihmistä, joka olisi valmis auttamaan, kun kaaos kohoaa kattoon.

Lasten mielen myrkyttäminen on silti missä tahansa yhteydessä ihan kamalaa katsottavaa. On se sitten tahallista tai tahatonta. Lasten ei tule kantaa vanhempiensa murheita, tuskaa tai pahaa oloa, ei vaikka mikä mätä aikuisen edessä olisi. Vanhemman velvollisuus on suojata lastaan kaikelta, mikä ei hänen kehitysasteelleen tai korvilleen vielä kuulu. Myös asioilta, jotka eivät lapsen murehtimisella parane. On ihan vastuutonta alkaa kaataa elämäntuskaansa jälkikasvulle. Silloin, kun lapselle pitäisi vielä antaa vain lapsenkokoisia ongelmia, kun lapsella on oman minuudenkin kanssa vielä haettavaa.

Artikkelissa väitettiin, että masennus tarttuu erityisen herkästi vanhemmasta lapseen. Tartutettu masennus voi myös puhjeta vasta vanhemmalla iällä, kun epämääräinen ahdistava olo ei vain elämän polulta poistu... Mikä vanhemman vastuu tässä kaikessa sitten on?

Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että vanhemman pitää ensisijaisesti ja aina pyrkiä turvaamaan oma henkinen hyvinvointinsa. Sillä hyvän olon ja seesteisyyden vaikutukset leviävät ihan jokapuolelle, ja eteenkin sinne kotiin. Lapset ottavat mallia ihan kaikesta. Heille normi on se, mitä he näkevät ja kokevat arjessa, eivätkä he välttämättä muusta edes tiedä. Jos elämä on pelkästään sitä, että paetaan tavallista arkea jonnekin kodin tai harrastusten askareihin, missä "ajatukset karkaavat mahdollisimman kauas pois", ollaan jo hakoteillä. Juuri arkihan se pitäisi olla sitä hyvää ja onnellista, eteenkin sen oman lauman keskellä. Mikä on enää hyvää, jos arjesta pitää koko ajan päästä keinotekoisin keinoin pois? Mitä silloin jää jäljelle, jos työ on ikuista suorittamista ja arki pelkkää todellisuuspakoa? Mikään ulkomaanmatka kerran vuodessa, tai satunnainen escape ei pelasta sitten enää mitään, vaan se on pelkkää tekohengitystä väistämättömän edessä. Hymyilyä vain kun kamerat kuvaavat. Toimivaa ja hyvinvoivaa perhettä kun ei vain voi lapsille koskaan näytellä.

Mutta se hetki, kun huomaat hymyileväsi ihan itseksesi, omassa yksityisyydessäsikin, on kultaa. Kun tulee se olo, että nyt elämässä on kaikki mitä vain voin toivoa. Se hetki on ainutlaatuinen. Ystäväni kanssa keskustelin äskettäin tulevaisuuden toiveista. Mitä jos mitään suurempaa toivetta tai unelmaa ei millään enää meinaa keksiä, vaikka aiemmin niitä oli pilvin pimein? Mitä jollei ole enää sittenkun-voikunpajos-toiveita? Kun lottovoitonkin saaneena tulisi edelleen ainakin osa-aikatöihin, asuisi samassa kodissa, eläisi suurinpiirtein samaa elämää kuin nytkin…. Mielestäni se ei ole keski-ikää, ei väsymistä, ei mielikuvituksen puutetta, ei luovuttamista, ei urautumista. Vaan sehän vain tarkoittaa, että kaikki aidosti hyvä on juuri tässä, tällä porukalla, näillä eväillä. Ja sehän taas tarkoittaa, että kortit ovat jo aika hemmetin hyvin.

Ja silloin elämää pitää huomata myös vaalia ja kiittää. Isolla kädellä. Ja jakaa saamaansa hyvää aina myös eteenpäin. Olla vaikka tukiverkkona seuraavalle.

Kiitos.