Kohtuullisesti ystävä

Mikä tekee ystävän? Ei se ainakaan ole sosiaalisten tapaamisten tai vuorovaikutuksen määrä, sukulaisuus eikä saman katon alla asuminen. Ei samanlaisuus, eikä samaan porukkaan kuuluminen. Voisin ajatella että minä pidän sinua ystävänä, koska haluan kertoa sinulle asioita, nähdä aika ajoin, kuulla mitä sinulle kuuluu. Tietää voitko hyvin vai et, ja miksi et, jos et. Olla lähellä ja auttamassa kun voin. Olkapäänä ainakin. Jakamassa myös niitä iloja ja sinun hyviä hetkiäsi. Olla elämässäsi läsnä, edes hetkittäin. Tuomassa iltahämärissä vaikka maitopurkkia rappusille aamukahvihetkesi pelastamaan. Ajatella sinulle hyvää.

Oman elämänkumppaninkin pitäisi olla ensisijaisesti aina ystävä. Se luottopakki, kenelle aina ensimmäisenä haluaa asiansa kertoa. Olen aina ajatellut, että pitkän yhteisen historian jälkeen myös ne exät olisivat aina sentään ystäviä, vaikka rakkaussuhde loppuisikin. Tai että ne voisi pitää siellä muutaman sadan kaverin ringissä ainakin, edes vähän kärryillä elämänsä suunnasta tulevaisuudessakin. Vähintään samalla viivalla kuin ne satunnaiset koulu- tai työkaveritkin kymmenien vuosien takaa. Olen joskus jopa miettinyt paritaloasumistakin eronneiden parien ideaaliasumismuodoksi, jolloin lapsilla olisi molemmat puolet käytössään, molemmat vanhemmat aina lähellä. Aikuiset osaisivat hyväksyä asioiden kulun, tilanteiden muuttumisen, eletyn elämän. Paitsioon siirtymisen jonkun toisen tieltä. Uuden rakentamisen uudelta pohjalta. Olisi se terve ylpeys ja varmuus siitä, ettei se oma ihmisarvo tietyn ihmisen iholäheisyydestä ole kiinni. Koska eihän se koskaan ole.

Vaan ihmeekseni olen huomannut, etteivät kaikki ajattelekaan ihan samalla logiikalla kuin minä. En vain ihan jaksa ymmärtää miksi asioihin pitäisi suhtautua niin totaalisen mustavalkoisesti. Nyt ollaan ja huomenna ei olla. Kaikki siteet katki kertalaakista. Miksi pitäisi? Eikä kukaan sellaiseen oikeasti pysty. Miksei voisi olla edelleen läsnä, vaikkei ihan vierellä? Miksei voisi olla välimuotoa läheisyysjanalla, himmata siihen haaleaan siinä välissä? Sanotaan, että kiehuva vesi jäätyy pakkasessa nopeampaa, kuin haalea tai kylmä. En tiedä, en ole kokeillut. Mutta pumppuhan sellaisessa lämpötilan pikavaihtelussa hajoaa. Kyllä kai kohtuullisempaa olisi jäähdyttää saunakuuma kroppakin pikkuhiljaa, ennenkuin avantoon hyppää. En minä ainakaan osaa vetää tunneskaalaa heti päivässä kaakkoon. Jos kerran on tykännyt ihan paljon, on kai ihmisessä aina jollain tasolla hyvää lopunikää. Ja jollain tasolla hyvän tyypin voisi kuvitella kuuluvan ystäviin. Tai vähintään kavereihin. Sillä siksi ne kai siellä ringeissä on. Kaverit. Että niistä edes vähän pitää. Kavereilta kun ei tarvi enää ihan kaikkia niitä arjen tympeyksiä sietää, vaan voi nauttia niistä hyvistä puolista ihan itsekkäästi. Vetäytyä sitten niinä salamapäivinä vähän kauemmaksi, jos läsnäolo ei olekaan vastapuolelta toivottua.

Totaali-ihmiset ovat jotenkin pelottavia. Ääripäät aina jollainlailla vinoutuneita. Jos joku on täysin ehdoton vakaumuksissaan ja tekemisissään, niin ettei niistä millään syillä tai poikkeuksilla voi koskaan joustaa, on se mielestäni jossain määrin aina totuudelta pakenemista. Silloin on käsittelemättömiä asioita, joita ei uskalla tuoda omaan tietoisuuteen. Ei kohdata ihan silmästä silmään. On helpompaa katkaista kaikki oleva, kuopata jokainen risu, valaa betoni päälle, kuin jättää osaa näkyville. Ettei vain mikään lehtivihreä koskaan pääsisi enää vahingossakaan vihertämään, kasvamaan vartta. Vähän kuin addiktioiden lopettamisessa. Kertalaakista pahat ja paheet kokonaan elämästä pois. Eikä kuten laihduttajilla, joiden aina pitää syödä kuitenkin vähän hengissä pysyäkseen. Kohtuudessa tasapainoilu on toki aina vaikeampaa kuin totaalikieltäytyminen. Mutta olisiko kohtuus tunneasioissa kuitenkin aika kohtuullista?

Minusta olisi.