Punkkua ja pumpulia

Miksi ihmeessä pitäisi uhmata kohtaloaan ripustamalla kotiinsa “home"-kylttejä? Kun pahinta, mitä kodille voisi sattua, olisi vakava homevaurio jossain nurkassa. Siinähän ne menisivät, terveys ja rahat samaan syssyyn. Toiseksi pahinta olisi kodin ilmapiirin henkinen myrkytys. Miinusmerkkien viljelijät menkööt omiin koteihinsa. Ei sellaista mustan teen juojaa kukaan kaipaa omaan ykkösosoitteeseensa, rauhan tyyssijaan.

Jokaisella pitäisi olla maailman paras paikka. Sellainen omannäköinen kolo, missä jo heti eteisessä tulee hyvä fiilis, rauha mieleen ja sydämeen, missä veri kiertää vapaammin, tuikut tunnelmoi ja minne päästyään hymy tulee väkisinkin suupieleen. Tai jonka ulko-oven suljettuaan alkavat kyyneleet virrata vapaasti, koska sisätilan lämmössä, tutussa jääkaapin hurinassa karisee tsemppaaminen, saa luvan puskea pahan pois, uskaltaa olla oma itsensä. Uskaltaa kipuilla ja lysähtää.

Parasta on se oma pesä, missä asioilla on paikkansa ja minne on kannettu vain hyvän energian tavaroita, ilman kipeitä muistoja. Missä zen laskeutuu hellänä harsona harteille, eikä lotusasento tunnu enää jalkojen kivuliaalta kieroon laittamiselta, vaan oman lähietäisyyden halaamiselta. Oma paikka, missä virtaavat vain hyvät voimat, missä latautuu, eikä uuvu. Jossa tekemättömät asiat eivät heti lennä silmille jokaisesta listattomasta ovenpielestä ja koirankarvakerästä, eikä olemisen kaaos heti ahdista tunkkaisuudellaan mieltä mustaksi. Oma tila missä kukaan ei jyrää muita omalla pahalla olollaan, ole heti vaatimassa toista työpäivää. Paikka jossa asuu ne tärkeimmät ihmiset, joiden keskellä on hyvä olla myös ihan hiljaa. Koska he näkevät, aistivat ja tuntevat sinut ja tarpeesi. Lukevat sinua pelkästä korvien asennosta. Ja ymmärtävät myös katsoa. Paikka, jossa nukkuu nauravia unia aamuun asti. Jossa on sydän.

Hyvää kotia ei rakenneta neliöiden määrällä, ylimääräisillä saman tarpeen tavaroilla, tunteettomilla koriste-esineillä, eikä toisten selkänahasta. Siellä ei kuulu jatkuvaa natinaa maailman pahuudesta, eikä kukaan kottikärrää sinne jokaista kiveä, mihin on kompastunut päivän mittaan. Monen nenänpään kodissa näkyy jokainen ihminen ja eläin, eikä se koskaan ole vain yhden sisustusmaanikon näköinen. Kodin pitää olla kodin kokoinen, hallittavissa, hoidettavissa, hahmotettavissa. Tuikuteltavan kokoinen, jossa ei loputtomiin mahdu luikkimaan toisilta karkuun, ikiomaan neliöpaljouteensa, vaan jossa joutuu kohtaamaan muun lauman joka päivä, tulemaan lähelle. Rajallisissa neliöissä huomaa ihan käsinkosketeltavasti, kuinka lapsetkin nauttivat siitä, että kaikki on lähellä, heidän korkeudellaan, rakkaat ihmiset ihan vierellä koko ajan. Ne omat ihmiset, joiden läheisyys ei paina, vaan joiden lähelle haluaa.

Kodissa tuoksuu päivittäin lämmin ruoka ja hyvä mieli. Siellä jokaisesta halutaan pitää huolta. Halataan ja halutaan lähelle, rapsutellaan toiset mukavuusalueelleen. Siellä on jälkiä eletystä elämästä, jokaisella esineellä hyvä tarina, historiaa. Mutta siellä ei säilytetä katkeruutta, pahan muiston tavaroita, eikä kipua. Ei talleteta loukkauksia, eikä tuskaa. Kotiin on ikävä maailman tuulista, sinne haluaa tulla. Koska se on maailman paras paikka. Jossa saa teetä maidon kanssa. Ja sitä sympatiaa.

Koti - by Zero7