Kuka olen?

Kuuntelin äskettäin kuubalaissyntyisen Carmen Agra Deedyn persoonallista TED-esiintymistä. Karismaattisen, sanavalmiin ja älykkään naisen seuraamisesta tuli heti mukava ja viihdyttävä, jopa kotoinen olo. Joka sinänsä on hieman outoa, koska moinen räiskähtely ja eläväisyys ei ole kovinkaan tyypillistä jäyhässä ja vähäeleisessä Suomessa. Kuinka sellainen siis voi tuntua kotoiselta?

Aloin sitten miettimään ihmisen persoonallisuutta, ja asioita mitkä sitä vuosien saatossa muokkaavat. Mielipidevaikuttamista on tullut kehdosta asti. Ehkä vahvin persoonan muovaus tapahtuukin juuri otollisessa kasvuiässä, kun vaikutteille on erittäin altis, eikä minuus ole vielä saanut omaa selkeää suuntaansa. Mutta liike ei koskaan kokonaan pysähdy. Vanhempanakin, pitkään omassa vaikutuspiirissä kanssakulkeneet ihmiset ovat antaneet omat töyssynsä massaan ihan väistämättä. Ihminen on siis elämän muovaamaa. Mutta mitkä niistä töyssyistä resonoivat vahvimmin ja miksi? Milloin voi oikeasti sanoa, että tämä juttu on aidosti sitä syvintä minua? Ja mikä sen syvyyden niihin tiettyihin omimmilta tuntuviin juttuihin tuo?

Oma taitonsa on oppia tuntemaan itsensä. Eikä se ole helppoa. Edelleenkään. Toiset ovat herkempiä vaikutteille, muovaantuvat vahvojen auktoriteettien edessä. Toiset kameleonttimaisesti arkimukautuvat, mutta ovat tietoisempia kuitenkin omasta sisimmästään, vakaampia minuuden suunnassaan. Ja jotkut jääräpäisesti junnaavat kerran oppimissaan malleissa lopun ikää, ehkä jopa kieltävät syvimmän totuuden, muutoksen itsessään.

Mutta mitä teet, kun alat keski-iässä haastamaan niitä omia, totena pitämiäsi malleja? Oikeasti kyseenalaistamaan valintoja ja rutiineja. Onko tämä oikeasti minua vai opittua roolia, ympäristön miellyttämistä? Silloin voi tuntea olevansa hetkittäin todella hukassa. Kuinka pääsisi siihen puhtaaseen vastaanottotilaan, missä olisi herkkä kuuntelemaan sitä syvältä tulevaa tunnetta? Kuulemaan sen. Ja jopa vastaamaan siihen. Nappaamaan siitä kiinni ja säilyttämään sen elämässään häivähdystä pidempään, niinä epäuskonkin hetkinä. Silloinkin kun sinua vahvemmat olettavatkin sinusta jotain muuta, ja olet millin päässä mukautumisesta, uhrautumisesta tai itsesi unohtamisesta. Kuinka oppisi selkeämmin erottamaan ne asiat, jotka eivät vuosienkaan yrittämisen jälkeen vain istu omaan energiaan? Päästämään niistä irti, ilman että se sattuu tai aiheuttaa syyllisyyttä.

Haluan aistini hereille. Haalia lähelleni oman elämäni Carmenit äiteineen. Eloisuutta, räiskyntää, ronskiutta. Iloa ja välittömyyttä. Aitoutta, luottamusta, uskoa tulevaan. Avoimia ovia, suvaitsevaisuutta, yhteisöllisyyttä. Hiljaisuutta ja henkisyyttä. Sitä omaa aallonpituutta. Mikä tahansa se ihan aidosti sitten onkaan.

Kuka minä olen? Kuka sinä olet?



Ps. Kiitos! Yli 40 000 sivuvierailua kolmessa vuodessa. Sehän on maratonin aika ihan kohta :)