Takiainen

Menneen dokumentointi on tärkeää tapahtuneen jäsentelyä, arvokasta jälkikasvulle ja saa elämän kauneimmat kokemukset pysymään mielessä pidempään. Kuvat ja tekstit herättävät muutkin aistijäljet eloon, palauttavat mieliin tunnelmat, hajut, kosketuksen ja tunteen. Elämän rikkauttakin voi kuvata taidokkaasti, jos huomaa tallentaa myös sitä arkea ja vähän kurjempaakin.

Pelkästään menneessä ei kuitenkaan voi elää. Tapahtuneen hyvän varjolla ei voi määrättömiin kannatella tulevaisuutta. Nykyisyyttä ei pelasta vanhojen muistojen selaaminen, jos hyvän edellytyksiä ei enää riittävästi ole. On kamala katsella pariskuntia, joissa puolisot sättivät toisiaan mistä milloinkin, jatkuvalla syötöllä, joka päivä: "tuo nyt ei ainakaan osaa", "ainahan se mokaa", "koskaan ei tee".

Toinen suunnattoman surullinen kohtalo on puolison alkoholisoituminen vuosien saatossa. Rakkautta ja yhdessä pysymisen hyvää tahtoa olisi, mutta humalapäissään tai krapulajurreissaan haukutaan toinen maanrakoon. Puretaan tuskaa syyttömän niskaan, käsketään sitä ainoaa lähelläolijaa painumaan vittuun, raahaamaan lihava perseensä helvettiin ja pidemmälle. Eikä kuitenkaan pärjättäisi ilman.

Mitä se sellainen arki on, jossa tärkeimmän kunnioitus ei ole enää läsnä? Olen aina ihmetellyt ihmisiä, lähinnä naisia, jotka seisovat miehensä rinnalla, vaikka kuinka tulisi henkisesti tai fyysisesti turpaan. Mistä tulee se anteeksianto ja heltyminen kerta kerran jälkeen? Mikä saa sietämään sen toisenkin lyönnin? Peittelemään mustelmia, kannattelemaan kulisseja, kertomaan tarinoita kaatumisista ja vahingoista? Olen aina ylimielisesti julistanut, etten ikinä moiseen itse alistuisi.

Vaan asiaa tarkemmin ajatellen - laitappa itsesi lähtijän asemaan, varsinkin jos kuviossa on mukana yhteisiä lapsia. Tapaamisoikeushan säilyy, vaikka toinen vanhempi olisi minkälainen piilohullu tahansa. Paljon pitää byrokratian rattaiden pyöriä, paljon pahaa tapahtua, ennenkuin kaikista tapaamisista tulee valvottuja. Kenen oikeus se tapaamisoikeus silloin on? Ei lapsen ainakaan. Kun pienet joutuisikin jättämään omin päin sairaan ihmisen armoille, kun viikonlopputapaamisissa lapset olisivatkin ilman sitä suojelevan aikuisen läsnäoloa? Miten huonosta suhteesta lähtee pakoon, suojelee lapsiaan toisen mustilta hetkiltä? Äkkiä ajatellen - ei mitenkään. Kaikki kunnioitus niille, jotka joutuvat tällaisten rankkojen asioiden keskellä painimaan. En osaa edes kuvitella sitä ahdistuksen ja huolen määrää.

Erokipuilut painivatkin aivan eri sarjassa, jos lähdön syinä ovatkin tunteiden viilentyminen, epärealistiset odotukset, erilaiset emotionaaliset tarpeet tai vapauden kaipuu. Kunnollisesta, vastuullisesta ja hyvästä ihmisestähän on turvallinen erota tietäen, että yhteisistä lapsista silti pidetään aina ihan parasta huolta. Silloin voi edelleen rakentaa sitä hyvää lasten sitomaa yhteistä, mutta erillään. Ylläpitää positiivinen hyvä juuri eroamalla, eikä takertumalla pakonomaisesti johonkin, joka ei enää kanna. Luottaa uuteen tulevaisuuteen ja säilyttää menneen arvostus sen ansaitsemallaan tasolla.

Aika kultaa jopa vielä ne hyvätkin muistot. Ja onnellisella historialla sen kaiken lisäkullankin suo tulevan. Jo lasten takia. Joskus ei mennyt vain enää riitä rakentamaan tulevaa, vaan on aika jatkaa matkaa.

"Minä toivon rumpujen pärinää, ikinälkäistä elämää...."
Minä toivon.