Elämän kynnyksellä

Miten se voikin itkettää sellainen asia, että lapset kasvaa? Vaan niin vain tänäkin keväänä katselin pala kurkussa ihanaa kuopustani, joka reippaasti esiintyi eskariryhmänsä kevätjuhlassa. Prinsessana kauniissa mekossaan, jaloissaan uutuuttaan kimaltelevat kopukengät dimangeineen, kasvot säteillen jännitystä ja uuden alkua. Mukana hieman haikeutta jo tulevasta menneestä, vähän ihmettelyä tunteilevista aikuisista. Tyttösestäni huokui luottamus tulevaan, hyvä olo omiensa keskellä, ilo kavereistaan ja turva lähellään olevista aikuisista, joiden olkapää ja syli ovat aina olleet hänelle olemassa. Varauksetta.

En voisi enempää olla kiitollinen lapsiani työpäivieni aikana hoitaneiden ihmisten ajasta, huomiosta ja välittämisestä. Pirpanoiden lähellä on ollut sydämellisiä ja herkkiä kanssakulkijoita perheemme arjessa. Muistan monta sykähdyttävää hetkeä, jolloin tajusin ihan konkreettisesti, kuinka paljon nämä arjen enkelit auttavat myös minua olemaan parempi äiti. Ihan joka päivä. Myös silloin kun itseä kuristi ja kiristi, kun jo aamulla valmiiksi väsyneenä vein lapseni tutusta ovesta sisään, kun kaikki näytti mustalta jo ennen aamukahdeksaa. Silloin sainkin usein vastaani rauhallisen lapsentahtisen aamuhetken - ja tiesin että kaikki menee tänäänkin hyvin. Kun lastani vastaanottava nuori aikuinen kehotti aamupalalle saapuvaa tyttöäni "jättämään pikkuruiset hampaanjälkensä tomaatinpalaan", tuntui että näihin ihan tavallisiin sanoihin kiteytyi kaikki se hellyys, pehmeys ja lapsirakkaus mitä vain osasin pienelle siihen hetkeen toivoa.

Tässä kevään juhlassa ja koulutielle siunaamisessa minua kosketti eniten se henkilökunnan osoittama kiintymys näitä pieniä eskareita kohtaan. Kuinka lähes jokainen joutui nieleskelemään sitä tunnemöykkyään alemmaksi, tsemppaamaan hieman liiallista herkistymistä vastaan. Tunnelma oli ihan käsinkosketeltava. Lapsillani on ollut aivan loistavia hetkiä näiden kekseliäiden, energisten ja topakoiden ihmisten parissa. On turvallisesti rikottu rajoja ihan nurin kurin, hellepäivänä rakennettu unohtumaton kylpylämiljöö pesutilaan, seikkailtu metsään ihmettelemään mättään takana piileskelevää mörriä, sekä joulun alla kurkittu tipsutonttua nurkan takaa.

Pyysin tyttöjäni kertomaan kaikista kivoimmat muistot tähän kirjeeseen. Kuinka sydäntä lämmittävää ja lohduttavaa, että ihan parasta olikin se tavallinen arki. ”Kaverit, pojat, ulkoilut, syöminen ja päikkärit. Metsäretket ja jumppahallit. Tiitiäisten hoitaminen, leipomiset, askartelut ja yökylät. Kaisan hauska nauru ja ihan hirveän paljon meistä tykkääminen. Suvin lempeä silitys, sekä Pupun ja Popon huomaaminen. Janin hassu pyöreä nenä ja huolehtiminen lapsista. Heidin kehut piirustuksista, sekä Mikaelille antamansa apu läksyjen kertomisessa. Anniinan hieno tyyli ja kivat lukemansa sadut. Miksun tarkkailevat silmät, sekä todella hyvä eskariopetus.”

Nämä ovat ihan parasta palautetta. Onnelliset elämäniloiset lapset elämän kynnyksellä.
Kiitos Ymmyrkäinen ja Metsälinna. Olette jättäneet vahvan jäljen sydämiimme!