Oletko vapaa?

Jotenkin on hassua, ilkeää ja jopa ahdistavaa kuinka paljon ihmiset haluavat määräillä toisia, muuttaa muita omien ”parempien” aivoitustensa, arvojensa ja odotustensa mukaisiksi. Lähtien ihan mielipidevaikuttajista, poliittisista ja uskonnollisista johtajista papukaijoineen ihan mikrotason puolisonkoulutukseen asti. Riidellään, soditaan ja möksähdetään kunnei aivopesu sitten niin vain tapahdukaan. Vastapuoli muka ”pettää” odotukset, jotka ovatkin oikeasti vain oman pään sisällä lokeroituja odotusarvoja, omien mielihalujen tai tarpeiden tyydyttämistä palvelevia sääntöjä – ei yhteisiä sopimuksia olemisen mallista, ei annettuja lupauksia hautaan saakka.

Luen parhaillaan hyvän ystäväni lainaamaa Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Taisi ystäväni kahvipöytäkeskustelumme jälkeen nähdä minkälaista henkistä tukea olin taas tällä kertaa vailla. Kirjassa on viisaita sanoja, eikä lukeminen tahdo edetä kovinkaan nopeasti, kun alan lukemisen ohessa miettimään ja pohtimaan lauseita ja niiden syvempiä merkityksiä ihan ajan kanssa. Yksi viimeisimpiä päänsavuttajia olivat De Mellon sanat itsekkyydestä ja heräämisestä muiden itsekkyyden vaikutuspiiristä pois: ”Herääminen on osaksi sitä, että elätte elämäänne niin kuin se teistä itsestänne on sopivaa. Ja ymmärtäkää tämä: se ei ole itsekkyyttä. Itsekkyyttä on se, että vaatii jotakuta toista elämään niinkuin teistä on sopivaa....On itsekästä vaatia ketään elämään teidän makunne, ylpeytenne, voitonhalunne tai mielihyvänne mukaan.” Voi kuinka oikeassa hän onkaan! Niin kauan kuin hoitaa velvollisuutensa vaikka alaikäistä jälkikasvuaan tai lupaamiaan sitoumuksiaan kohtaan, on ihmisen voitava olla vapaa etsimään myös omaa onneaan ja onnellisuuttaan, omin tavoin. Elämään sitä yhtä ainoaa elämäänsä siinä rytmissä kuin haluaa, tekemään niitä juuri itselleen mieluisia asioita, silti toki sovitellen olemistaan ympäristöön. Niin kauan kuin on vastuullinen tekemisissään, ei voi olla väärin järjestää elämänsä polkua niin, että myös itsellä on hyvä ja mielekästä olla.

Ihailen suunnattomasti vaikka parisuhteita, joissa puolisot ovat vapaita hengittämään ja saavat elää itsensä näköistä elämää, silti rakkauden ja välittämisen ollen vahvasti läsnä. Kuinka voidaan olla välillä kaukana ja erillään, yhdessä ja itsenäisiä, henkisesti silti ihan liki. Kuinka kunnioitetaan toisen erilaisuutta ilman että ollaan käyttämästään ajasta tai kokemuksistaan kateellisia, seurastaan mustasukkaisia tai tekemisistään näreissään. Arvostetaan erilaisia polkuja, ilman jatkuvaa pyrkimystä muuttaa toista omaan muottiinsa, ilman oman onnellisuuden sitomista toisen jatkuvaan läsnäoloon, yhdessä tekemiseen tai samanlaisuuteen. Ei tukahduteta toista itsekkäillä vaatimuksilla, vaan ollaan omanlaisestaan kumppanista terveesti ylpeitä, annetaan toisen kehittyä vapaudessa, ilman kahleita. Koska vapaudessa lintukin palaa sinne, missä on miellyttävin ilmanala olla. Sinne missä hyväksytään sellaisenaan, missä voi olla ihan auki ja rehellinen. Omanlainen.

Eräs viimepäivinä kohahduttanut keskustelu koskettaa myös itsemääräämisoikeuttamme ja oikeuttamme olla vapaa, päättää omasta kohtalostamme ihan itse. En voi ymmärtää miksei lääketiede ja lainsäädäntö salli päättää kunniallisesti ikiomaa elämäänsä, jos kaikissa sielun ja hengen voimissaan hyväksyy rajaehdot millä täältä aikanaan tahtoisi lähteä. Miksei voi ajoissa päättää armollisesta, hallitusta ja sisäsiististä lähdöstään, ilman pitkitettyä tuskaa, ilman että tarvitsisi etsiä ja kerätä viimeiset voimansa epätoivoisiin itsensä nirhaamiskeinoihin vaikeamman kautta? Miksei täällä holhousyhteiskunnassa saa edes tappaa itseään nopeasti, jos niin kerran haluaa? Eutanasian oikeutuksesta erinomaisesti täältä – yhdyn täysin näihin ajatuksiin.

Voi minä en ymmärrä miksi omannäköisen elämän tavoittelu on muille niin raskasta, eteenkään jos se ei vahingoita, loukkaa tai muilta ole pois. Ja se, että on vain muonavahvuudesta pois, yksi veronmaksaja, elättäjä tai suvun jatke vähemmän, ei saisi olla pakottava syy ketään missään pitää, jos siellä missään ei halua enää olla. Enkä ymmärrä mitä niin väärin voi esimerkiksi itsensä lopettamisessa olla. Minä en ainakaan aio viettää viimeisiä vuosiani vihanneksena toisten käänneltävänä, huutaen kipujani ääneen yökaudet. Sekään ei ole itsekkyyttä. Vaan se on, jos armollinen lähteminen täältä muiden tahdosta estetään.