Kasvojen menetystä

Kasvojen menettämisen pelko on vähän outo asia.

Minulla tulee väistämättä mieleen, että on oltava jotain salattavaa tai hävettävää, jos ihminen on kovasti huolissaan omasta julkisuuskuvastaan ja siitä miltä muiden silmissä näyttää. Bisnesmaailmassakaan ei pitäisi kasvojen menetys olla suuri asia, koska avoimuus ja rehellisyys luo pohjaa hyvälle kumppanuudelle. Skandinavian maatkin luokitellaan ns. sanaorientoituneisiin kulttuureihin, joissa sanallinen viestintä on tärkeämpää kuin ihmisten välinen kanssakäyminen. Se, mitä sanotaan vastaa sitä mitä tarkoitetaan, eikä ei-kielellinen viestintä ole ristiriidassa puhutun asian kanssa. Eli periaatteessa jos toimii b2b-ympyröissä jämäkän asiallisesti ja suoraselkäisesti, tulisi ammattitaidon puhua puoletaan ja firman menestyä kentällä. Toki mm. Aasian maat ovat ihmissuhdeorioituneina kulttuureina hieman oma lukunsa, sillä suuri osa viesteistä on ei-sanallisia. Yhteisöllisissä kulttuureissa on tärkeää 'säilyttää kasvonsa', mikä edellyttää usein epäsuoraa viestintää.

Mikä saa sitten arjessa ihmiset näyttelemään jotain muuta kuin mitä ovat? Miksi on niinkin paljon tabuja joista ei oikeasti voi puhua, kuin vasta sitten kun ne ovat ilmiselviä ja peittelemättömissä? Mielestäni voisi olla kaikille osapuolille helpompaa, jos vain oltaisiin mitä ollaan. Kaikillahan on kuitenkin omat heikkoutensa ja puutteensa, mutta mitä sitten? Jos läheisellä esimerkiksi puhkeaa dementia joka häiritsee perhetuttujen välistä kanssakäymistä, voisi olla kaikille selkeämpää tuoda asia heti esille, jolloin dementiaan olisi helpompi suhtautua. Tällöin normista poikkeava käytös voitaisiin panna suoraan sairauden piikkiin, eikä mahdollisia tahattomia loukkaantumisia pääsisi syntymään. Ihminen siellä alla on kuitenkin se sama ihana ihminen kuin aina ennenkin ja jokainen ymmärtää sairauden satunnaisuuden ja väistämättömyyden. Pysyviin ja vakaviin sairauksiin kun olemme useimmiten itse täysin syyttömiä.

Sitten on nämä kaikenlaiset kulissit mitä pidetään yllä viimeiseen asti. Ainakin menee paremmin kuin vanhoilla koulukavereilla, naapurilla ja lähisuvulla. Avioliitot kukoistaa ruusuisina siihen saakka kunnes ero on allekirjoitettu, ollaan jo muutettu omiin osoitteisiin ja sen voi virallisesti julkistaa. Työuran on oltava vähintäänkin viivasuora putki ylöspäin, sekä vapaa-ajan menetyksestä saatu korvaus pitää vähintään olla mediaania korkeammalla tasolla. Kotiväkivallasta ei puhuta ennekuin poliisit on ovella, ja toinen osapuoli joutuu tikattavaksi sairaalaan. Lapsettomuudesta vaietaan, ja hiljaisesti väistellään kysymyksiä jälkikasvun saannin ajankohdasta ja otetaan loukkaukset itsekkäästä elämästä tyynesti vastaan. Homous kielletään kunnes rakastutaan niin palavasti että se näkyy kilometrien päähän, tai kunnes ollaan mielialalääkkeillä käveleviä hermokimppuja.

Voisiko olla helpompaa vain luottaa ihmisiin ja yleiseen suvaitsevaisuuteen hieman enemmän? Lähtökohtaisestihan ihmisille ja kanssakulkijoille halutaan pelkkää hyvää. Olemalla oma itsensä myös heikkouksineen (joita meillä kaikilla on pilvin pimein), voi ehkä jopa saada aidompia ihmisiä ympärilleen – ja sehän on pelkästään hyvä asia. Jos puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä, osaisivat muut ehkä suhtautua luontevammin ja apujakin voisi löytyä yllättäviltä tahoilta. Eihän me kuitenkaan mitään yli-ihmisiä olla kukaan, eihän?